Aamulla heräsin isänpäivän jälkeiseen aikaan. Päivästä muistutti jokunen kortti ja tiskit keittiössä. Jotain pientä lahjaakin sain, joissa ajatus oli tietenkin tärkein. Mitäpä vanheneva perheellinen mies enää tarvitsisi? Kun on jo kaikkea? Velkaa pieni määrä vielä. Omalla nimellä vuokrattu tolppapaikka pihalla. Siinä seisoo aina yhtä ylväänä Sitikka kolmonen usein valmiina palvelukseen, jos ei satu olemaan leikkisällä tuulella ja tervehtii isäntäänsä nonivärisillä valoilla ja äänitehosteilla. Se onkin merkillista, että tiskossa saa valot välkkyä ja mekkala olla melkoinen jopa savuta sopii, mutta auto kun tekee samaa, on katastrofi käsillä.

Nykyisin on vaikeampaa olla isä, kun joutuu kyselemään lapsiltaan apua näissä it- asioissa. Toista se oli ennen. Minun isäni ei kysellyt neuvoja vaan antoi niitä pyytämättä ja joskus hyvin yllättäen. Tosin minähän olin vasta kuustoistanen, kun viimeiset jutut puhuttiin. Kun lapset alkavat lähennellä kypsää ikää, niin on vain yksi harmaapää sellaisessa porukassa, jossa kasvaa parrat, tukat harvenevat ja ohimoille ilmestyy sarmia harmaan muodossa. Elämä ei siis ole mustavalkoista vaan myös harmaan sävyjä on joukossa. Onneksi on sentään pari lapsenlasta. Heille olen vielä jotain erityistä ja siitä olen ylpeä. Vanhaksi piti elää ennenkuin opin ymmärtämään pienten käsien vaikutuksen vanhan kaulan ympärillä.

Paras osa viimeiseksi. Tänäkin aamuna aamukahville kömpi hän, joka on laskenut kanssani elämäni kiutakönkäät ja pysynyt horjumatta rinnallani. Elämän koettelemukset ovat kohokohtia, vaikkakin vaivalloisia, mutta olemme niistä selvinneet. Siinä on niiden merkitys. Ehkä onkin niin, että ihmisen arvo mitataan siinä mitä itsekukin olemme lähimmäisellemme.