Palvelin tuossa laivassa 50 vuotta sitten. Teimme pitkän purjehduksen Sevastopoliin asti Mustanmmeren rannalla Krimillä. Kävimme monessa maassa ja purjehdimme myös Atlannilla Biskajanlahden kohdalla ja siitä eteenpäin Välimerelle.

Piskaja oli eräänlainen elämys, kun omakotitalon kokoiset aallot vyöryivät peräkannen yli. Tuossa laivassa on 6 metriä vesirajasta kannelle. Keula sukelsi jokaiseen aaltoon ja heitti valtavat vesimassat sinne avosillalle. Kaiken tämän keskellä maston huipussa olevaan viiriin tuli vika, joka piti korjata. Sillalla oli komentajan arvoinen laivan päällikkö jo harmaantuvaa polvea, sodat käynyt merikarhu. Toisena oli vahtipäällikkönä toiminut luutnantti ja minä, joka olin alupseerioppilas siinä vaiheessa. Päällikön käsky kuului, että jotain on tehtävä.

Ei kai kenellekkään jää epäselväksiu kuka kiipeää? Pelkäsin suunnattomasti, mutta en kehdannut tunnustaa, kunnia oli niin kova. Masto oli 7-8 metriä kannen tasosta, joten oltiin siellä 12-13 metriä vedenpinnan yläpuolella. Tuo musta paksumpi osuus oli helpompaa kiivetä, kun siinä oli selkeät askelmat. Sitten on valkoinen osa, joka on sellainen yksi putki johon oli kumallekkin puolelle hitsattu sellaisia tappeja joita pitlkin voi kiivetä.
Minä kiipesin ja puristin sitä putkea koyuristuksenomaisesti. Siellä ylhäällä sitten katsoin alaspäin, kun se masto huojui sen merenkäynnin mukana. Ajattelin siinä, että voisin pudota joko kannella ja kuolla tai sitten kymmenen metrin päänän sinne aaltoihin ja kuolla sinne, kun en osaa uida eikä siinä kelissä uimataito olisi auttanut yhtään. Jotenkin selvisin siitä, vaikka korkeat paikat eivät ole mielipaikkojani olleet sen jälkeenkään.

Muuten reissu on kuin kauikaista unennäköä, kun siitä on aikaa niinkin paljon eikä ole mitään konkreettista muistoa. Ei nuorena sellaisista välitä ja enää ei kannata välittää myöskään. Olin siellä minäkin ja selvisin