Noin neljäkymmentä vuotta sitten osallistuin suureen kesäharjoitukseen Itäisellä Suomenlahdella. Koitin leikkiä Y/A Fabian Wreden kapteenia. Se olisellainen sukellusveneen näköinen puikula, jossa oli yhdenmiehen ohjaamo, sellainen tötsä siinä keskellä.  Eihän se mikään iso ollut, jos oikein muistan, niin vähän yli kymmenenmetrin pituinen ja syväys toistametriä.

Meno alueelle oli jo tarina sinänsä, kun päivällä oli kova tuuli, etten voinut hinata pienempää venettä ilman riskiä. Lähdimme matkaan siis iltapäivällä. Matkamme katkesi johonkin huoltohommaan ratkaiseviksi tunneiksi, joten jouduin ensimmäistä kertaa Hangon mutkiin pimeässä. Ne mutkat ovat olleet vaikeat monelle päivänvalossakin. Onnea elikkä varjelusta oli enemmän kuin ymmärrystä. Muuten ei selviämistäni voi selittää.

Harjoitusalue oli Loviisan saaristossa ja minun porukkani tehtävä oli ajaa postia Loviisasta hajallaan oleville aluksille. Yksi matka on mieleenpainunut, kun paluumatkallemme oli tullut sankka sumu. Meidän oli ylitettävä puolisentuntia kestävä merenselkä ja siellä lounaassa piti osua hyvin tarkasti, kun merkkejä ei ollut kuin yksi viitta siellä toisella rannalla. Silloin oli merkillinen yhdistelmä oli sekä aallokkoa, että sumua. Tutkaa ei ollut, jonka kanssa matka olisi ollut leikintekoa. Kompassi oli sähkömagneettinen. Kun anturi oli mastossa niin aallokko aiheutti sen , että viisari heilui villisti puolelta toiselle. Rukouksesta en silloin paljon tiennyt, mutta tuskaisena huokailin, että osuisimme siihen viitalle. Jos ajan liikaa vasemmalle, joudun avomerelle, josta en osaa tulla pois. Ilo ja kiitollisuus oli valtava, kun määrätyn ajan kuluttua osuimme kymmenen metrin etäisyydelle viitasta, joka saattoi näkyä vain parinkymmenen metrin matkan. Sumu on merkillistä ainetta ja vaikuttaa ainakin minuun niin, että paikantaju häviää melko pian, kun sumuun on jouduttu.