Haluan liikkua blokissani tavallisten tapausten ohessa tarkastellen hengellistä ulottuvuutta. Koska uskonelämä on tullut itselleni tärkeäksi, en kokonaan voi erottaa sitä jokapäiväisestä elämästäni. Vaikka toimintani Inkerin jakson aikana oli hyvin tavallista siis ei kovinkaan hengellistä, koin olevani tarpeellinen niissä avustavissa sivuosissa. Ajoin autoa, maalasin lautoja, vedin vernissaa alttaritauluun, ei siis mitään merkittävää.

Kaksi tapausta on jäänyt eräällä tavalla mieleeni merkittävinä. Ensimmäinen oli Ivangorodissa. Olin tavaomaisesti autokuskina siellä, kun seuratilaisuuksia pidettiin. Eräänä iltana saimme kutsun perheeseen vierailemaan, jossa oli vakavasti vammautunut nuori tyttö. Hän oli loukannut selkänsä koulussa ja sitä oli operoitu, mutta hän menetti liikuntakykynsä ilmeisen lopullisesti. Hän makasi vuoteellaan vatsallaan, ilmeisesti operaation jättämät haavat olivat vielä paranemassa. Minulle tuli voimakas tunne, etten voi lähteä pois, jos en saa rukoilla tuon asian puolesta. Ristiriitaisin tuntein sain kuitenkin sanotuksi pyyntöni ja sain luvan rukoilla. Sääliä tuntien koitin vedota Jumalan rakkauteen ja hyvyyteen. Rukoilin niinkuin osasin, mutta mitään ei siinä hetkessä tapahtunut.

Kuukauden päästä olimme samoilla paikoilla samoissa asioissa ja odotin jännityksellä, että saan ilouutista asiasta, mutta ei sanaa kaan keneltäkään. En siis tiedä tapahtuiko jotakin. Olen miettinyt asiaa. Mitä olisi vaikuttanut minun uskooni, jos olisin saanut tiedon? Olisiko paraneminen paisuttanut ja olisiko eri tieto masentanut. En siis tiedä, se jääköön Jumalan asiaksi.

Toinen tapaus oli Suomenlahden rannalla Hakajan kylässä. Olimme siellä eräitten ystävien vieraana. Sinne tuotiin sanaa, että’ naapurissa on Virosta kotoisin oleva kesävieras kovin sairaana. Menimme veljien kanssa sinne ja siellä vanha mies makaa vuoteellaan kovissa tuskissa syövän kourissa. Jostain syystä häntä ei voitu hoitaa lähimmässä Kingiseppin kaupungissa, joten hänen oli palattava Viroon kotikaupunkiinsa.  Minulle lankesi rukoilijan tehtävä. Laskin käteni hänen otsalleen, joka oli nihkeä kylmästä hiestä. Rukoilin niinkuin ikinä kirkastui ja siunasimme hänet Herran siunauksella. Hänestäkään en ole kuullut jälkeen. Jätimme hänet Jumalan haltuun.

Tänäänkin menen kylvövakkani kanssa vankilan jumalanpalvelukseen ja rukoilen Siementen Herralta siementä vakkaseeni. Sirppiä tuskin tarvitsen, en ole saanut paljon leikata, mutta joku toinen saa sen armon. Ainoa mitä voin, on rukous, että siemen itäisi!