Teimme tutustumipyrähdyksiä joinakin viikonloppuina. Retkeilimme jollakin mallikolhoosilla. Asia oli ennalta kiinnostava, olisihan nyt mahdollisuus nähdä ja kokea jotain uutta. Määränpäässä meidät ohjattiin hienoon kokoushuoneeseen, jossa kolhoosin varajohtaja  piti meille ansiokkaan yli tunnin kestävän esitelmän. Saimme aimo annoksen tietoa kolhoosin monipuolisesta tuotannosta ja toiminnasta. Maatalous oli pääasia ja siinähän oli kerrottavaa. traktorien ja muiden koneiden lukumääriä karjan päälukuja ja tuotanto tavoitteita.

Kolhoosi oli siis kaikesta huolehtiva taajama. Aivan niinkuin elinvoimainen pitäjä kotimaassamme. Ideahan oli sellainen, etteivät maataloustyöläiset asuisi siellä viljelyksillä vaan kerrostalojen autuutta nauttivat kuin virkamiehet. Sieltä lähdetään työhön ja sinne palataan. Eikä raadeta pitkiä päiviä, paitsi poikkeusoloissa.

Yksi mielenkiintoinen yksityiskohta palkitsi kyllä puuduttavan istumisen. Tutustuimme kolhoosin kulttuuritaloon ihan sisäpuoleltakin. Sehän oli hieno rakennus, jossa oli tilaa juhlia ja toimitella asioita. Parhaillaan siellä oli viisipäiväisen hääjuhlan kolmas päivä menossa. Ei siellä ketään hääparia ollut, olihan keskipäivä ja juhlat hyrähtivät uuteen kukoistukseen illansuussa, näin meille kerrottiin. Ei siellä ollut myöskään juhlaväkeä, mutta edeskäypä oli, joka piti oman selostuksensa. Siinä oli iso täytetkakku, ei korkea, mutta laaja. Edeskäyvällä oli lasta kädessään, jolla hän alkoi annostella meille palasia siitä kakusta. Ei ollut lautasia eikä lusikoita, ehkä ne olivat tiskaushuoneessa odottamassa uutta massatapahtumaa. Niinpä kakku annosteltiin kunkin vieraan kämmenelle ja siitä se nautittiin.

Osallistuimme myös jonkilaisille laulujuhlille. Siellä oli kansallispukuista väkeä. Liput liehuivat. Musiikkivehkeet pauhasivat oli kuoroa ja tanssiesitystä. Hienoa oli, vaikka sanaakaan emme ymmärtäneet. Välillä jaettiin jotain palkintoja ja taas taputettiin. Väki oli innostunutta ja tyytyväisen näköistä. Tutustuimme myös Siguldan luonnon.nähtävyyteen. Se oli jonkinlainen hautavajoama elikkäs kanjoni, jonka pohjalla virtaili pienehkö joki. Seinämät olivat jonkinlaista hiekkakiveä ja sinne oli jossain vaiheessa kaivettu luolia. Joka paikassa myytiin tietysti suviniir. Minäkin ostin kirjaillun kävelykepin, mutta myin sen paluumatkalla, kun joku tarvitsi todistetta terveistä kulttuuriharrastuksista kotiväelle. Vappujuhlasta jäi kertomatta, että siellä oli tuo iskuklsuseiden huutaminen muotia. Mielenni jäi seuraava: Slaava kommunistitskoje  partei! Ja raikuva vastaus: Uraa, Uraa, Uraa!

Vielä on kirjoitettava yksi synkempi otos. Tuttavapariskunnan kanssa teimme rajanylityksen ja kävimme Salaspilsin keskitysleirin muistoalueella. Siellä on ollut sodan aikana leiri ja nyt siellä on sellainen siilo , jossa on kuvia sekä siellä on useita patsaita sellaisia betonisia monumentteja. En ole varma onko niitä vielä siellä kaikkia, koska Googlemap ei ainakaan minulle näytä niitä kaikkia mitä siellä silloin oli. Kirjatieto kertoo synkkää kieltään, mutta meille kerrottiin jotain muuta, kun siellä retkikuntana vierailimme. Siellä oli kuitenkin neuvostoajan tärkeimmät elementit. Suuri kivipaasi, jonka päälle voi viedä kukkia. Siinä keskellä ikuinen tuli ja joku kone tekee kumeat äitivenäjän sydämenlyönnit. Nuo kohteet ovat esimerkkejä siitä, mitä tapahtuu, kun äärimmäinen hätä ja äärimmäinen julmuus kohtaavat. Matka rautatieasemalta oli ehkä puolitoista-pari kilometriä. Kun väki on marssinut sitä tietä, niin molemmilla sivuilla on ollut ampujat, jotka ovat pysäyttäneet karkuun pyrkijät. Männyt siinä sivuilla olivat aroiset siitä ihmisen keskivartalon korkeudelta.

Liian moni joutuu näkemään aseiden piiput, räjähtävät autot ja muut laitteet. Armahda Herramme ja auta!