Pohjanmaa on ollut siitä erikoinen alue, että siellä oli yritykset pitäjittäin. Jossain tehtiin peltitöitä jossain puutöitä. Jossain oli kasvihuoneita joka talossa. Jurva oli huonekalupitäjä ja pienesti oli tartuttanut myös kotipitäjääni Teuvaa. Siinä oli erikoinen ja pohjanmaalle tyypillinen homma. Isäntä värkkäsi lastin huonekaluja ja lähti sitten kaupalle eri puolille talosta taloon menetelmällä. Maisemaan siis kuuluivat erikokoiset kuorma-autot, joissa oli yleensä paneelista tehty koppi päällä. Näitä sanottiin koluautoiksi ja kauppiaita kolukauppiaiksi. Kun Jurva oli vielä Jurva, niin vaakunassa oli siivekäs höylä ja se on hyvä symbooli.
Sitten asioita rationalisoitiin. Syntyi myyntiorganisaatioita, jota ostivat tuottajalta vakiohintaan ja myi sitten omaan hintaansa kylillä koluja. Kalustoon kuului siihen aikaan lipasto, kaksi nojatuolia, sohvapöytä, ruokapöytä ja neljä tuolia. Jalat olivat joko suorat tai vähän kiverät ja niitä kiveräjalkaisia alettiin kutsua talonpoikaisrokokooksi. Olihan niin tyylihuonekalujen tekijöitäkin, mutta vähemmistönä. Sitten tulivat myös vuodesohvat kuvaan mukaan. Siinä oli jossain mallissa pehmusteena viidensentin superlooni.
Minäkin tulin tähän bisnekseen pienesti. Verhoilin niitä sohvia, joskus ihan urakalla. Mutta ne myyntimatkat olivat luku sinänsä.Minä sain aikanaan kuorma-auton ajokortin. Semmosella petvoortilla piti harjotella. Siinä oli kaksois-poljenta ja välikaasut piti antaa. Kristiinassa ajettiin kortti ja siellä oli silloin yksi risteys, jossa harjoiteltiin ryhmittymistä. Joten ammattitaito oli rautaa. Heti vain kuorma-auton kanssa liikenteeseen ja Tampereen seudulle kauppaa tekemään. Jossain puiston laidassa oli sitten esittely. Auton ovet olivat takaa levällään ja myyntimies piti myyntipuhetta muutamalle ohikulkijalle. Poliisit kiinnostuivat meidän asioistamme ja tulivat kyselemään tarkoitusperiä. Kaverini sanoi, että rehellisiä kauppiaita ollaan. Ei me ajeta leppäluokilla. Tämä leppäluokki ansaitsee jonkin sanan. Se on hevosen vetoasioihin kuuluva puinen uunmuotoinen juttu, jos se on leppää, se ei kestä vetoa. Eli hän vakuutti, ettei vilunkia ole.. Saimme jatkaa hommia rauhassa.
Toinen mieleenpainuva suunta oli Evijärvellä. Siellä oli eri isännän palveluksessa talonisäntä, joka teki myyntityötä. Minä ajelin sinne ja sitten alkoi sinnikäs kaupanteko. Kolmena päivänä käytiin yhdessä huushollissa myymässä mööpeliä, jota ei ollut edes mukana. No kauppaakin syntyi ja aikanaan palasin tilintekoon. Isäntä tiedusteli menestystä ja minä selitin, että tässä on pikkasen rahaa, jota ei tosiaan ollut paljon kertynyt, vaikka lasti myytiin. Sitten esittelin muunmuassa, että tässä on tämmönen haitari, joka otettiin maksuksi jostakin ja sitten siellä jossain ladossa on moottoripyörä, joka on valmiiksi purettuna siellä remonttia varten. Mitä pitemmälle selostus eteni, sitä hiljaisemmaksi isäntä tuli, mutta syy ei ollut minun, onneksi.
Monenlaista siinä oli, mutta yksi matka on yli muiden. Minun piti lähteä jonnekkin Kankaanpään seutuville, sielläkin oli joku isäntä sellainen viraapelimyyntimies. Jossain metsätaipaleella tie oli pyryttänyt umpeen niin, ettei ojia näkynyt. Siinä hiljakseen ajellessa kävi niin, että oikea etupyörä putosi ojaan. Ajattelin, että en pääse omin voimin ylös, joten sammutin moottorin. Pakkasta oli melko paljon ja kylmyys tuli ohjaamoon melko nopeasti. Koitin käynnistää autoa, mutta se ei enää lähtenytkään liikkeelle. Vietin siis kylmässä autossa mielettömästi hytisten monia tunteja ennenkuin aamulla tienauraaja ilmestyi ja hinasi ensin ylös ojasta ja sitten yritettiin käyntiin. Tilanne oli melko toivoton ja avustaja jo päätti luopua avustamisesta, kun päätin vielä kerran koittaa ja silloin se hörähti käyntiin.
Pääsin perille aikanaan, mutta hauskuus jatkui. Kun aamulla piti lähteä liikkeelle, niin tasakin oli elonmerkit hakusessa autossa. Hieno homma. Pikkuvalmetilla vedettiin sitten sitä autoa käyntiin. Toivottoman tuntuista hommaa, mutta kuitenkin sekin yritys toimi.
Tampereen aikoina minun myyntimieheni oli romaani ja asuin toista kuukautta heidän kodissaan. Minulla oli oma huone ja hienot pitsilakanat vuoteessa. Tämäkin asia osoittautui siunaukseksi. Nimittäin hengellisen työni alussa olin Helsingissä puhumassa jossain tilaisuudessa ja siellä oli myös rukouspalvelua. Ensimmäinen henkilö, joka pyysi minulta esirukousta, oli romaaninainen. Hän oli myös ensimmäinen henkilö, jonka puolesta olen ylipäätään rukoillut. Herramme valmistaa hänelle antautunutta ihmistä antamalla täsmäkoulutusta asioissa. Silti toiminta on aina vajavaista. Me vajavaiset ihmiset saamme palvella toisia vajavaisia. Olemme siis samanarvoisia Herramme lastentarhassa.