Elämässä on kohtalokkaita hetkiä, jotka pimentävät koko taivaan. Onneksi ei kuitenkaan pysyvästi. Sarjassa kovia koettelemuksia tulee mieleen ensimmäin uusi miesten polkupyörä. Hieno maali ja kiiltävä ohjaustanko eli pyöränsarvet niinkuin meiilläpäin tavattiin sanoa.Lähdinpä sitten uudella pyörälläni kauppa-asialle noin kolme kilometriä oli matkaa puarinpaikalle. Siellä oli OTK, SOK ja ihan keskeisessä risteyksessä Nisula. Sitten se katastrofi tapahtui. Ajelin ylpeänä kylätietä vähän niinkuin vasenta reunaa. Kurvissa tuli joku naapurin poika hevosella vastaan. Hevosen perässä oli kumipyöräkärryt ja hevonen eteni periaatteessa omia aikojaan pitkin tietä. Tien reuna näytti käyvän niin kapeaksi, että pysähdyin pyörineni. Hevonen tuli niin läheltä, että kärryjen aisa meni pyöränsarvian yli. Kun ne olivat vinot, niin sen seurauksena minun ohjaustankoni murtui ja meni ihan vinoon. Minun olisi pitänyt kaatua ojaan, jos olisin halunnut onnettomuuden välttää. Sinne ojaan sitten kyllä päädyin. Pyörästä sarvet vintturallaan ja housuissa iso palkeenkieli. Hevosmies ei edes taakseen katsonut näin oletan, kun ainakaan ei pysähtynyt. En minäkään mökin poikana isännän pojalle osannut mieltäni osoittaa. Ikäänkuin minulle olisi kuulunut vain nuolla haavani. Niin tietysti tapahtuikin. Äiti paikkasi kauniisti housuni ja jostain romusta vaihdoin eheät sarvet, jotka oli maalattu hopeanvärisellä maalilla. Olihan se ruma yksityiskohta kromattujen rinnalla.

Toinen episodi oli elämäni eli kouluaikani ainoat hiihtokisat.  Meillä ei siis ollut suksia, joten hiihtäminen oli hebreaa. Enoni sitten lähetti Ähtäristä kaksi paria puusuksia, joissa oli sellaiset nahkaremmit eli rahkeet. Toinen pari särkyi melko nopeasti, mutta toiset aiheuttivat pienen pojan sieluun ankaran haavan. Koitin välttää sitä hommaa, mutta opettaja painosti niin, etten kestänyt sitäkään. Niinpä muiden mukana menimme Perälänkylän toiselle eli Salonpään koululle hiihtokilpailuun. Kun aikanaan jouduin sinne ladulle, niin en päässyt kovinkaan kauas, kun se turkasen nahkaremmi irtosi toisesta reunasta. Näillä invaliidisuksilla koitin könytä sen kierroksen välillä kaatuillen ja itkua melkein vääntäen. Kun aikanaan pääsin maaliin, niin ajanottajat olivat jo häipyneet, mutta sieltä koululta sitten heidät tavoitin urakasta elävänä selviytyneenä. Jokainen sai palkinnon. Tietysti arvotavara oli löytänyt jo itselleen kodin. Enää en muista mitä tilpehööriä siinä oli, mutta sen valinnan vaikeuden muistan. Jonkinlaisen kolmipiikkisen leikkelehaarukan sitten siitä otin, kun ymmärsin, että joku hyötykalu se pitää olla. Ei köyhällä ,ole varaa höpöjuttuihin

Kouluajasta on jo tietysti aikaa, mutta muistan sen sellaisena sumuisena aikana. Oli niin paljon asioita, joista en ymmärtänyt mitään. Kun sanottiin, että pelataan jalkapalloa, niin ihmettelin mitähän se mahtaa olla. Minä seisoskelin jossain, kun muu joukko ryntaäili parvena pitkin pihaa ja jossain siellä joukossa oli myös nahkapallo. Kun ne koskivat käsin palloon, he huusivat: Suojattu! Eikä tapahtunut mitään. Kun minä koskin, enkä huomannut huutaa, niin sanottiin: Rankkari, käsivirhe? On tämä maailma kummallinen. Luokan nurkat tulivat tutuiksi nimenomaan niin, että kasvot oliva sinne nurkkaan päin. Enkä mä koskaan, melkein koskaan,tehnyt yhtään mitään. Nyt vankilalähettinä ymmärrän tavallaan henkilöä, joka oli teettänyt t-.paidan, jossa luki isoilla kirjaimilla: Syytön!

Minulla oli sisäisessä maailmassani kuvitelma jostain sellaisesta, jota kaikilla muilla ei ollut mielestäni ja sillä kannustin itseäni eteenpäin. Se toimi silloin, mutta siitä poisoppiminen on sitten vienyt loppuelämän, eikä taida ihan valmis olla vieläkään, mutta haitanneeko tuo enää.