Fraktuuraa ja uskonharjoitusta Osa 2.

Ensimmäiset muistikuvani ovat siitä vuoden 1948 paikkelilta, ehkä joku on aikaisempikin. Tuo uskonelämä oli kuitenkin niin keskeinen asia, että arkikin nivoutui jotenkin siihen. Vasta myöhemmällä keski-iällä olen käsittänyt, että niinhän se pitäisikin olla. Ensisijaisesti olen uskova ja toissijaisesti jotain ammattia harjoittava ihminen. Teuvalla oli ollut ennen sotia elinvoimainen lestadiolaisyhteisö, mutta hajaannus oli tehnyt tekosensa niin, että kirkonkylällä ollut rukoushuone oli joutunut minulle tuntemattomiin käsiin. Myöhemmin siinä oli betonivalimo, joka teki kaivonrenkaita ja muuta pienempää tavaraa. Esikoisuuteen jäi hajanainen väki . Muutamia talouksia joka kylällä. Perälä oli suurin piste, johon sitten rukoushuonetta hommattiin. Kylän keskustassa ihan siinä risteyksessä, josta haarautuivat Kaskisten ja Kristiinankaupungin tiet, oli punainen maalaistalo. Siinä oli kai kaksi porrasta ja siis kaksi huoneistoa. Vintissä taisi olla myös huoneita.

Yksi osa siitä talosta varustettiin penkeillä ja toiseen osaan majoitettiin joitakin evakkoja. Siihen aikaan tapahtui minulle outoja asioita. Isompiin taloihin muutti perheitä, muutaman minäkin tulin tietämään. Heillä oli erikoisia nimiä ja puhetapa oli toisenlainen. Erään siirtolais-isännän rekivehkeet puhuttivat isäntiä, kun sen etureen jalakset olivat sellaiset erittäin kiverät. Siihen vinttikamariin asutettiin evakkoäiti kahden pojan kanssa. Jotenkin toisen pojan ulkomuoto jäi mieleen, kun  sitten menin Laivastoon asepalvelukseen, niin aliupseerikoulussa oli kouluttajana samainen poika, tosin jo keski-ikäinen mies. Muistelimme jollain sanalla niitä yhteisiä asioita minun lapsuudestani.

Siinä rukoushuoneella sitten pidettiin seuroja joskus useampikin päivä peräkkäin. Pihalla oli sellaiset rehukeittimet, joilla keitettiin ruokaa seuraväelle. Teuvalla oli ja taitaa olla vieläkin tehdas, joka teki niitä rehukeittimiä. Ne olivat sellaisia armeijan soppatykin toimintaperiaatteella toimivia, mutta niissä ei ollut pyöriä eikä vetoaisaa. Seuroja pidettiin myös kaikissa kylissä aina siirryttiin joitakin kilometrejä ja viivyttiin taloissa muutama päivä.

Siihen aikaan vesijohdot tehtiin puusta. Mäntytukeista, jotka olivat suoria ja solakoita. Niihin porattiin käsivoimin reikä ja niitä laitettiin sitten peräkkäin. Sellainen putkitehdas oli siinä rukoushuoneen tontilla. Kun me lapset peuhasimme siinä niin jopku sai roskan silmäänsä, jota sitten joukolla hoidettiin. Päteviä neuvoja jakoi asemestari Inhan varikolta, joka tapasi käydä isommissa seuroissa. Hän oli komea ilmestys sotilasvirkamiehen kamppeissaan.

Vuosi -48 oli merkkivuosi. Täytin silloin viisi vuotta. Suomessa kiersi silloin kesällä ryhmä saarnaajia Ruotsista, joita sanottiin vanhimmiksi. Heitä oli kolme miestä.Paljon en heistä muista, mutta yhdellä oli pystytukka ja punakka naama. Perälässäkin pidettiin seurat. Nuorisoseuran talo oli saatu käyttöön ja siellä oli sellaset lankkupenkit. Seuroista en muista mitään, mutta sen muistan, että isäni esitteli minut yhdelle niistä ja minä nojailin isän polveen. Syliä ei siihen aikaan niinkään kulutettu.Autot tulivat silloin kuvaan mukaan. Yhden auton muistan, se oli sellainen avoauto, jossa oli leveät astinkaudat ja puupinnapyörät ja siinä astilaudallahan me lapset könysimme varmaan omistajan harmiksi. Seuravieraisiin kuului aina kalastaja Kaskisista, joka oli ahavoitunut ja oikean skönärin näköinen. Hänellä oli aina kesäisin sellainen kiiltävälippainen koppalakki.  Seinäjoelta oli pari perhettä ja Laihialta ja Ilmajoelta. Se oli kai hajalla-asuvien seurakunta.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s