Fraktuuraa ja uskonharjoitusta osa 4.

Jotenkin havaitsin, että kirjoitin itseni kaulaamyöten lestadiolaisuuteen eikä sieltä voida yhdellä lauseella tulla ylös kovalle maalle.  Kotonani olin oppinut, että uskonharjoitus on jääräpäistä hommaa. Minkä piti oikeana, sen pohjalla piti seisoa kaikissa myrskyissä. Minä katselen joskus raamattua, joka oli isäni käsissä kulunut. Katselen ja koitan samaistua häneen, miten hän luki ja tutki ja keskusteli ja myös joskus väitteli asioista. Hän oli ehdoton monissa asioissa ja vaati sitä mielellään myös lähimmäisiltään. Joten olin monen muun asian lisäksi oppinut, että omaa käsitystä asioista ei ollut hyvä muuttaa, jos ei pystytty esittämään vastaansanomattomia faktoja, jotka niin vaativat.

Tämä tausta antoi siis minulle vapautta ajatella asioista joskus valtavirrasta poikkeavasti. Nuoruudessani kuulin paljon selityksiä hajaannuksista ja syistä, jotka johtivat siihen. Muille lestadiolishaaroille annettiin määrätynlaiset kasvot. Yksi oli lihallista vapautta harjoittava ja toinen omaavanhurskautta aina ankaruuteen asti. Kosketusta muihin haaroihin ei ollut, joten kuvitelmat saivat juurtua vapaasti.

Todellinen koetus ja murros tuli sitten 90-luvun alkupuoliskolla, kun Inkerin asiat tulivat akuuteiksi ja Kelttoon alettiin rakentaa kirkkoa. Osallistuin talkoolaisena jonkin verran ja myös niiden yhteydessä oli  hengellistä toimintaa. Vastoin yhteistä sopimusta Suomen kirkon hajaannusta oli tuotu julki siellä seuraväen keskuuteen. Eräänä iltana kortteeriemäntäni kysyi lähdenkö illalla seuroihin parakkikirkolle. Hän oli tietoinen taustastani ja tiesi myös sen, että vieraat olivat uudenheräyksen porukasta. Sanoin, että ilman muuta lähden, jos kerran isäntäväkikin lähtee.

Ensimmäinen outo asia tappahtui, kun sisään astui ryhmä nuoria mukanaan kitarat. Minun mielessäni kävi ajatus, että nyt ei kaikki ole kohdallaan. Ei pitänyt ennakkotiedon mukaan olla mahdollista moinen. Seuratilaisuus alkoi ja nuoret soittivat ja lauloivat kauniisti. Sitten tuli ryhmään kuuluneen papin vuoro saarnata. Etukäteen ajattelin, että koitan kuunnella avoimin mielin, koska en ollut aiemmin kuullut moista. Siinä heti alussa Jeesus sanoi korvilleni: Effata! Se on: Aukene! Niin kävi, että aloin kuulla Jumalan sanaa ja sen saarnan aikana tein ainakin tuhannen vuoden aikamatkan siihen, että Jumalan valtakunta ei olekkaan esikoisten harteilla. Yksin, vaan on sadoittain ja tuhansittain veljiä ja sisaria, jotka tekevät työtä Herran viinimäessä. Valtava ilo valtasi, kun ymmärsin, että ihmisen asuinpaikka ei ratkaise hänen pelastustaan.

Tästä rohkaistuneena olen sitten rohjennut kuunnella monia kirkollisten järjestöjen julistajia ja myös vapaiden suuntien edustajia. Olen saanut koota helmiä raamatun salaisuuksista ja niistä olen kiitollinen. Kuitenkin olen käsittänyt, että ketään ihmistä ei pidä lähteä seuraamaan. Yhdessä voimme rakentua yhteisestä uskostamme ja rakentua siinä ymmärtämään, että Kristus-ruumiissa on monenlaisia jäseniä. Sekä sen, että koko raamattu on käytettäväksi tarkoitettu armmolahjoja myöten. Ne kuuluvat seurakunnan hyvinvointiin.

Samoihin aikoihin valmistui uusi raamatunkäännös, johon myös rukoushuoneellamme tutustuttiin, vaikkakin monen mielessä kävi epäilys käännöksen laadusta. Eräs veli esitti, että lukisimme Apostolien tekoja. Siinäkin oli yksi avain suljetusta tilasta ulos. Siinä avautui ihan uusi maailma, josta en ollut aiemmin osannut ajatella yhtään mitään. Tämän tapainen on tieni vapauteen ja kiitän siitä Jumalaa. Ehkä tämä otsikko joutaa nyt lepoon ja tulee uudet kujeet seuraavissa.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s