Elettiin vuotta 1959. Joulukuussa isäni kunto alkoi heiketä niin, että hän henkäisi viimeisen henkäyksen joulukuun puolessa välissä.  Kun kaikki oli järjestetty, niin tuli kysymys miten tästä eteenpäin. Äitini oli vasta 57 vuotias, joten hänellä perheenäitinä ei ollut selkeää vaihtoehtoa järjestää elämäänsä.  Kotipaikkakunnalla ei työmahdollisuuksia ollut, joten hän lähti Turkuun hoitamaan lapsenlapsiaan. Hänen asiansa tuli sillä hoidetuksi, mutta minä jäin periaatteessa yksin asumaan kotimökkiä ja silloin alkutalvesta aloitin verhoiluopinnot vastaperustetussa kurssikeskuksessa.

Kurssi oli työllisyyspainotteinen, joten siitä sai pientä päivärahaa ja muistelen myös aterian päivällä. Paljon jäi kuitenkin paikattavaa ja olenkin muistini mukaan ollut riippuvainen monien ystävien armeliaisuudesta. Sain pahimpina pakkasina yöpyä ystävien kodeissa. Yksi projekti minulla oli siinä kurssin lomassa. Sisustin ja lämpövuorasin virvotusjuomatehtaan pakettiauton niin, että sillä oli parempi kuskata talvellä limunaatia jäätymättä. Se projekti tuotti tietysti täytettä vyön alle.

Harrastimme kurssilla myös autojen verhoilua. Silloin oli muotia, että autojen penkkeihin valmistettiin sellaiset suojapäälliset. Kirkkoherran Mossen laitoimme ja hän totesi autoa noutaessaan: Tämän pitäisi olla nyt sitten siisti. Tulkinta vapaa. Yhden pakettiauton muutimme pikkubussiksi Kauhajoelle ja siitä hyvästä saimme messureissun Helsinkiin. Siinä oli tosin pientä keplottelun makua, kun viidellä kutsuvieraslipulla hommattiin sisälle kymmenkunta henkeä. Jossain  retkeilymajassa yövyimme. Meidän tehtävämme oli antaa kiinostuneisuusvihjeitä eräälle konsulentille. Minäkin sanoin kiinnostuneeni jostain sähköisestä vempaimesta, vaikka meillä ei ollut edes sähköä.

Kurssin välissä oli sitten kesäloma ja minä sain paikan yhden vanhemman kaverin kanssa työharjoitteluun Seinäjoelle autokoritehtaalle. Ei kai se tyuö oikein sujunut, kun minä jouduin juoksupojan hommiin. Siitäkään en oikein ymmärtänyt mitään, kun ei oikeastaan kukaan opastanut siihen kuuluvista töistä. Kolmesti päivässä vein useasti rahaa ja shekkejä pankkiin. Kai siinä oli sen verran pienet summat, ettei pelätty minun häipyvän.

Yksi siinä hommassa oli ikävä puoli. Ensimmäisen kuukauden me asuimme Nurmossa opettajan äidin kodissa ja tapiseerasimme iltatyönä uyhden kammarin ja maalasimme katon, sitten ei tarvinnut maksaa vuokraa. Kaksi kuukautta me sitten matkustimme kotoa käsin junalla.  Aamulla kello viisi olisi pitänyt olla kolmen kilometrin päässä asemalla. Nuori mies oppii sammuttamaan herätyskellon heräämättä. Siis tulos oli surkea. Tämä on yksi elämäni noloimmista jaksoista.