Kaupunkilaiseksi

Näyttää siltä, että muistot nousevat mieleen jonkinlaisen satunnaislukugeneraattorin voimin. Nimittäin kodin hajoamisen jälkeen tulisi aikajanalla se kolukauppias-jakso, joka päättyi kaupunkilaistumiseen. Se oli helluntain aikaa 1962, sisaren perhe oli käymässä kotikylällä ja siinä oli muhinut päätös muuttaa Turkuun, jossa suurin osa perheestämme silloin oli olemassa. Ensimmäisen kodin sain vanhemman sisareni perheen yhteydessä Tuureporinkatu 8. Siinä oli Lestadiolaisten rukoushuone, jossa sisareni perhe oli talonmies-vahtimestareina. Siinä nurkkakamarissa oli tukikohta, josta olen kiitollinen vieläkin. Siinä salissa oli sellainen valurautainen lämmönlähde, joka oli yleinen kirkoissakin siihen aikaan. Sitä piti aina sunnuntai aamuisin lämmittää haloilla, että seuratilaisuudessa olisi siedettävä lämpötila.

Se sopeutuminen ja asioihin perehtyminen oli yksi mullistus elämässäni. Siinä vaiheessa olin 19 vuotias nuorukainen, joka oli kolmisen vuotta aiemmin menettänyt isänsä. Muutto kaupunkiin oli todella yllättävää syrjäkylän pojalle. Ruutukaava, valaistut ja puhdistetutn kadut kesät talvet ja nuoret naiset seurakunnassa panivat pojan pään pyörälle. Alkoi sosiaaliset pelit, joita en hallinnut. Ilman isän valvovaa silmää kaikki oli avointa ja kokemuksen puute vei välillä huonoihin ratkaisuihin. Kotikylällä oli ollut ehkä pari ikäistäni tyttöä seurakunnassa, joihin sosiaalinen asemani ei suonut kiinnityksiä. Se oli siihen aikaan tärkeää, ettei maat ja mannut joudu holtittomiin käsiin.

Työpaikan sain Valion autonapumiehenä. Työ alkoi klo 06.00  Ratapihankadun meijerin laiturilta. Siinä lastasimme tonkkia autoon ja maalle hakemaan uutta maitoa. Auto piti osata lastata niin, että auton pysähtyessä lavan kohdalle oikeat tonkat olivat siinä kohdalla. No kuski oli vanha konkari, joten ei hätää. Ainoa hätä oli siinä, että illan riennot valvottivat ja unet jäivät lyhyiksi. Minulla oli kyky nukkua istuallaan ja nukahtelin siinä autossa ja heräsin aina jarrutukseen lavan kohdalla. Lavalta lavalle oli helppoa nostella, mutta jossain talossa tonkat olivat maassa ja 80 litran tonkkaa piti nostaa auton lavalle. Siinä piti kehittää painonnostajan nykäystekniikka. Äkillinen nykäys ja niin se suorastaan lensi lavalle maasta.

Sitten kuljettaja vaihtui ja me viivyimme lenkillä liian kauan sanoi kuljetuspäällikkö. Minut siirrettiin sitten toiseen autoon, joka olisi alkanut siis tuntia aiemmin eli kello viisi. Yhtälö muuttui mahdottomaksi ja niinpä päädyin ottamaan lopputilin Valiolta. Tiedän, että aika oli raskasta sisarelleni, joka herätti minut joka aamu. Olihan hän jo silloin nykyaikaisttain suuren perheen äiti. 

Siihen aikaan oli tapana etsiä työtä jalkatyönä. Vasramäkeen rakennettiin silloin kerrostaloja ja päädyin sinne kyselemään sekatöitä ja satuin pääsemään. Siinä oli aluksi ihan lapiohommia, jotka olivat tuttuja, kun olin kaivanut ojia hamassa nuoruudessani. Melko pian sain ylennyksen sähkömiesten porukkaan piikkaajaksi. Minulla oli kaksi työkalua: Moska ja piikki. Silloin talon välilaipiot ja kantavat seinät valettiin paikallaan. muotit sähköputkitettiin ja putkien päihin laitettiin semmoset puuklossit, että putki pysyi auki. Minä siis piikkasin niitä puuklosseja pois. Myöhemmin ura eteni niin, että höyläsin kaapelikanavia siporex eli kevytbetoniseiniin sekä kairasin rasiakoloja.

Työssä vaadittiin liittymistä ammattiliittoon, jota ensin vierastin, mutta vaikutti paremmalta ryhtyä. Ympäristön pikkutilallisia oli joitakin talvisin töissä kaupungissa ja heiulle järjestäytyminen ei jostain syystä sopinut, mutta vaikeahkoa se oli olla villinä siinä hommassa.

Ehkä se oli helmikuun alkua, kun sitten astuin palvelukseen Merivoimiin 1963. Siihen jäivät sitten niin Valion hommat kuin rakennustyöt, kun siitä alkoi urani merisotilaana, jota en tietenkään siinä vaiheessa vielä aavistanut, että se tulee olemaan elämäntehtäväni. Saman talon yläkerrassa asui leskiäiti minuikäisen poikansa kanssa. Hän, eli Risto-niminen poika, oli ensimmäisiä ystäviäni, joka perehdytti moniin kaupunkielämän salaisuuksiin. Menimme asepalvelukseen samaan aikaan ja palvelimme sen yhdentoistakuukauden pestin. Ohion-hetki oli tammikuussa ja työttömyys huipussaan. Hän keksi, että pyritään armeijan hommiin kesään asti. Kuitenkin ura koukutti meidät molemmat ja jäimme sille tielle. Hän Porin Prikaatiin ja minä Laivastolippueeseen. Risto on saanut jo nousta siivilleen ja lentää pois täältä. Rauha hänen muistolleen ja sielulleen. Muistan häntä kiitollisuudella.

Minun asepalvelukseni kulki aliupseerikoulun kautta koululaiva Matti Kurjelle, josta jo pienen jutun kirjoitinkin. Teimme pitkän purjehduksen, jonka aikana sain kokemuspiiriini paljon hyvää mutta myös pahaa, joka myöhemmin sai aikaan myös katumusta, mutta siihen en kaivaudu syvemmälle.

Armeijan jälkeen kodikseni muodostui toisen sisareni perheen puutaloasunto Simolankatu 35. Heillekkin aiheutin varmaan harmaita hiuksia  ja myös monille muille. Kuukauden verran olin välissä työttömänä, kun sitten kävi kutsu armeijan palvelukseen. Vasta nyt vanhennuttuani, muistan aiheuttamiani häiriöitä monen ihmisen elämänrytmissä. Asioissa on vain se hankaluus, että niitä ei voi enää mitenkään hyvittää kenellekkään.  Taidan olla kuin  nolojentilanteiden mies, vaikka en omistakkaan sellaista kuminaamaa.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s