Eilen olimme koolla Paraisilla Agrigola-kappelilla. Meitä oli siellä sellainen piskuinen lauma ja saimme koken Herran suloisuutta. Aamulla heräsin vielä hyvissä tunnareissa. Kun Herra on niin hyvä. Sitten lähti taasen pieni oppitunti käyntiin. Koin, että Pyhä Henki puhui Paavalin pistimestä.  Siitähän on moniakin arveluita, mikä se oli. Yksi kai yleisimmistä olisi joku helmasynti, joka häntä vaivasi, mutta hän sai rohkaisua armon riittävyydestä. Tämä tuntuisi hyvältä selitykseltä, jos olisi joku salainen syntimuoto, joka miellyttäisi, mutta samalla vähän kolkuttaisi omassatunnossa. Tyydy Minun armooni!  Mikä mahtava juttu,, mutta onko se niin? Eikö kuitenkaan tarvitsisikaan naulita lihaa ristille? Onko armo meille sitä varten?

Omasta elämästäni havaitsin yhden asian tai oikeastaan kaksi, mutta vain toisesta kerron. Minulla soivat korvat kopko ajan. Ei mitään sinfoniaa, vaan sellaista sihinää. Muistin, että alkusyy taitaa olla raskaan tykistön ammunta Matti Kurjella varusmiesaikana. Meillä oli 105 millisillä tuplatykillä ammunnat ja itse olin siinä ryhmässä. Meillä oli määrä pysyä panssarikilven takana siksi, ettei lakauksen paineisku vaikuttaisi korviin. Silloin ei ollut vielä kuulosuojaimia, joten tämä varotoimi oli välttämätön. Eräässä ammunnassa tykki kääntyi viime hetkessä ja jouduin kilven ulkopuolelle seurauksella, että olin vuorokauden verran kuuro.  Uskon, että sihinä muistuttaa minua ajasta, jonka siellä vietin. Jona aikana kärsin uskonelämäni haaksirikoista vakavimmat. Minulla on siis elimistössäni ominaisuus, joka ei salli unohtaa sitä ajanjaksoa. Nyt voin ymmärtää asian näin:  Vaikka Jumalan armo ja Jeesuksen veri on vapauttanut minut synnin rangaistuksesta ja antanut kaikki anteeksi, niin muistan asioita siksi, etten tulisi ylpeäksi muita ihmisiä kohtaan. Että voisin julistaa Jumalan armon rikkautta kärsiville lähimmäisilleni.  Monet ihmiset saavat nähdä tai kokea väärien valintojensa seurauksia koko elämänsä ajan, vaikka Jumalan anteeksiantamus on peittänyt asiat Jeesuksen verellä.