Kerroin jo aiemmin siitä, miten kunnia voi voittaa pelon. Kuitenkin korkeiden paikkojen kammoa kannattaa käsitellä hiukan lisää. Se on elämää rajoittava ongelma, paitsi joskus joutuu sen vain ottamaan hallintaan.

Muistan nuorena kersanttina kohdanneeni tilanteen, josta ei voinut luistaa. Saaristomerellä ja Pohjois-Itämerellä oli sotaharjoitus ja silloin käytetään erillisiäkin väyliä, joita ei ole vakinaisesti valaistu. No eräs väylä piti valaista ja se tarkoittaa, että sinne viedään linjatauluihin kaasupullo, jossa on liekki ja sellainen rytmitysmekanismi, että valo näyttää ikäänkuin tuikkivan. Tämä oli selkeästi nuorimman kersantin tehtäviä, Alataulu oli tietystikkin maanpinnalla, joten se oli helppo laittaa paikalleen. Kun sitten tulimme poikain kanssa ylätaulun äärelle,  niin se kaasupullon  paikka olikin noin kuuden metrin korkeudessa pieni hylly, johon se juuri mahtui olemaan.  Ylös johtivat pystysuorat tikkaat. Sinne ylös piti kiivetä se pullo kainalossa ja sitten saada se oikeaan asentoon. Pelkäsin ihan hirveästi, mutta en pystynyt pojistakaan ketään käskemään siihen hommaan. Joten tein sen kuitenkin itse. Hivuttauduin askel askeleelta sinne ja sain sen paikalleen laitetuksi. Pääsin ehjänä takaisin maanpinnalle ja huokaisin helpotuksesta.

Kelton kirkonrakennuksella sitten ajattelin testailla itseäni. Siinä keskilaivan kohdalla oli telineitä ihan yläharjaan asti. Lähdin hiljakseen kiipeämään ja katselin myös alas koko ajan. Niin sitten kiipesin ihan ylös asti ja laitoin alttariseinän ihan ylimmäiseen nurkkaan nimikirjaimeni. Viipurin linnassa kiipeilin siellä tornin sisäpuolella erään kerran. Olin ajatellut, mettä menen sinne tornia kiertävälle parvekkeelle, mutta haaveeksi se jäi. Kun koitin kurkata ovesta ulos ja näin sen harvan metallikaiteen, niin pelotti niin hirveästi,  että hyvä, kun pääsin takaisin. Olin suunnitellut miten hienoja valokuvia sieltä parvelta saisi, mutta haaveeksi jäi.