Kun tuo seitsemäs  kymmen tuli täyteen, niin paksta kurkistelee taaksepäin. Miten näin nuorella miehellä voi olla niinkin paljon vuosia takanapäin. En pysty sanomaan, etten päivääkään vaihtaisi pois. Muutamia päiviä vaihtaisin, vaikka tiedän ettei se ole mahdollista ja tiedän muutakin. En olisi tämä jästipää, jos jotakin niistä päivistä puuttuisi. Olisiko se hyvä tai huono, en tiedä?

Yllättäen huomasin, että elämäni on ollut useampia kertoja myös katkolla. Suojelusenkelit ovat joutuneet hikoilemaan kovasti, mutta nousee myös kysymys: Miksi he ahkeroivat? Olisiko heille ollut helpompi vain kääntää selkänsä jossain tilanteessa hetkeksi? Mitä se olisi vaikuttanut? No, ainakin minun tuli antaa neljälle ihmiselle osan geeneistäni. Ovatko ne hyvät tai huonot, entiedä sitäkään. Ehkä ne täyttävät jotain tehtävää, jota en aina ymmärrä. Ihmiskunnan rakentuminen on kuin seinän muurausta alempi kerros ei voi määritellä mitä seuraavaan kerrokseen muurataan. Ne tiilet vain ovat siinä ja samoin hirsikerta, sekin vain on ja sillä sipuli.

Ensimmäinen vaaranpaikka osuu ensimmäisiin elinvuosiini. Meillä oli tontilla perunamaa ja sadonkorjuuta suoritettiin niin, että isompi kuokki sellaisella isolla kuokalla ja pienemmät noukkivat perunat talteen. Olin niin keskittynyt niiden perunoiden havaitsemiseen, että turvallisuusasiat eivät tuleet edes mieleeni. Näin ison perunan ja syöksyin sitä ottamaan kohdasta, johon paikkeille piti seuraavan kuokaniskun osua. Tunsin päässäni pienen iskun ja aloin itkeä tietysti hillittömästi. Enkelin piti jarruttaa sitä, muuten en tässä jupisisi.Myssyyni tuli pieni reikä ja ehkä siinä vähän vertakin tuli, mutta ei muuta.

Seuraava episodi asettuu tuonne 60-luvun ihan alkuun. Olimme matkalla Ouluun rantatietä serkkuni kanssa, joka oli myös työnantajani. Meillä oli alla sellanen reipaskulkuinen Rover. Minä olin puikoissa ja ajelin ihan reipasta vauhtia, kun järki ei ollut ihan vielä kypsynyt. Sumua oli siten, että keskiviivan pätkistä näkyi kerrallaan kaksi. Vaikka tuijotin keskiviivaa, aistin välähdyksen omaisesti, että ohitimme jonkin liikennemerkin. En tiennyt mikä se oli, mutta enkelin avustuksella tein paniikkijarrutuksen tietämättä mitä on edessä. Kunnes tulimme pysähtymään tietyömaan puskutraktorin puskulevyn eteen alle kymmenen metrin päähän.

Lappeenrannan aika oli hengenvaarallista aikaa. Jostain syystä olin herkkä nukahtelemaan rattiin. Olisiko kihlaus vaikuttanut, että aina sinne palattiin yön tunteina.Milloin kopsahtelivat vasemman puolen aurausmerkin puskuriin, milloin käytiin vähän ojan ja vastapenkereen kautta hangessa. Vauhti oli aina melko kova, kun silloinkaan vielä järki ei ollut täysikasvuinen. Kerran heräsin kovaan pamaukseen. Pitihän sitä pysähtyä ja tutkia tilannetta. Olin osunut puisen sillankaiteen päähän niin, että renkaan ja vanteen väliin oli mennyt puutikkuja. Siinäkin oli milleistä kysymys. Nyt ehkä voin jo tunnustaa julki syntini, kun rikosoikeudelliesesti ne ovat vanhetuneet. Siihen aikaan otettiin näitä kattonopeusrajoituksia käyttöön juhlapyhien yhteydessä. Erään kerran olimme palaamassa yksikköön. Kevri ajoi ja äkkiä edessämme oli auto, jonka katolla oli sininen lamppu. Kaveri vähän hiljensi, mutta se tapahtui toistamiseen ja silloin se lamppu syttyi. Sieltä autosta nousi vähän jo vanhempi mies villapaita päällä ja sanoi seuraavaa: Älkää pojat ajako ihan niin kovaa. Jos joku paha silmä näkee niin sakottaa teitä. Hänenkin sormiensa läpi katsominen on jo vanhentunut.

Työhommissa olin vähällä hukkua, kun verkkojen kanssa keväällä kuhan kalastuksen kanssa pelailtiin. Vaikka meidän piti olla ammattimiehiä, niin silti paattimme klumpsati nurinpäin ja minä jäin sinne alle ja ilman uimataitoa. Jotenkin sieltä pääsin taas hapen piiriin, mutta kylmä vesi kangisti jo viidessä minuutissa niin, että käveleminen oli vaikeaa. On muuten taivaallinen tunne, kun on tilassa, jossa ei pysty itseään auttamaan ja saa tuntea vahvat kädet tarttuvan olkapäistä ja nostavan turvaan.