Antaa arpisten haavojen olla

Kuva

 

Suomen historiassa on asioita, jotka vaikuttavat samanlaiselt kuin tennispelin seuranta. Katseen on täytynyt kääntyä sinne ja tänne, että havaistsisi kummasta suunnasta nyt tullaan ja kuka taistelee viimeiseen suomalaiseen. Otin tuon kuvan jollain seikkailureissulla. Kahdenvälisessä politiikassa kansalaisen kannalta elettiin lyhyt suojasään aika. Viisumin hankinta itse suoraan konsulaatista oli ihan mutkaton toimenpide. Kannaksella oli mahdollista pysähtyä ja katsella paikkoja, jossa Suomen kohtaloa ratkottiin. Sodanaikainen juoksuhauta on kuvan mukaan kuin arpinen haava. Se ei enää antaisi suojaa mitään vastaan, koska se on pienentynyt niin pieneksi. 

Tuo arpi siis muistuttaa meitä jostain, joka oli edellisille sukupolville todellisuutta, jota ei voinut väistää. Niitä arpia ovat kantaneet ne tuhannet miehet, jotka elivät nuoruuttaan palellen ja peläten, mutta vastuunsa kantaen. Arpia saivat myös kotirintaman äidit ja vaimot, jotka pelästyivät aina, kun näkivät kirkkoherran kulkevan kylillä. Hän oli sanansaattaja, jolla ei ollut koskaan mieluista kerrottavaa. Ei ollut kyse hyvästä sanomasta, koska se  sai monen elämän romahtamaan. Olemmeko nyt post-traumaattisessa tilanteessa, jossa papin suuhun eivät kuulu muut kuin hyvät sanat?

Venäjä saa monessa ihmeellisiä tuntemuksia aikaan. Toisaalta melko päättäväinen sotilasmahti, joka on tottunut saamaan tahomansa. Toisaalta henkilösuhteissaan lämminsydäminen ja vieraanvarainen kansan syvien rivien kannalta. Kun on saanut kulkea vähän tavallisen kansan keskuudessa ja nauttia samojen pöytien antimista, niin havaitsemme sellaista uhrautumista, jota on vaikea löytää kotimaasta. Tämä vastakohtaisuus saa ihmisen ymmälle, että mitä tämä on? 

Lähiaikoina on puhuttu paljon rajantakaisista varustuksista. Kun niistä aletaan puhua, niin moni voi pelästyä ja menettää osan mielenrauhastaan. Naapurin ajatusmaailmasta emme tiedä, mutta sijoittelu aseiden osalta on luontevaa. Sotakalusto on tarkoitettu rajoilla tapahtuvaan toimintaan ja toki niitä pidetään lähellä työmaata. Minä ainakin ymmärrän sen ihan hyvin, koska silloin niiden teho on suuri ensimmäisinä päivinä,  kun kahina alkaa. Kun näytetään päivittäin palaa, niin se hillitsee ryppyilemistä.

Nyt on suuri syy rauhallisuuteen ja tiivis ryhmittäytymiseen valtiomme johdon tueksi niin, että päättävät elimet saavat työrauhan. Minua jotenkin häiritsee tuo jatkuva kallupoiminen. Tänään pääministeri on prosenttiyksikön vähemmän pääministeri mitä hän vielä viime viikolla oli. Tätähän se tarkoittaa. Kuka siitä hyötyy?

Suomessa olisi täysi syy tutkia minkä varassa se nuoriso kesti, jonka piti kestää. Uskon, että rukouksia kuulevalla Jumalalla oli avunhuudon pauhu korvissaan niinä koettelemusten päivinä. Nyt on kyse siitä, että oliko kiitoksen ja ylistyksen ääni yhtä kova, kun rauha tuli. Oliko muisti tallella, mitä tuli luvattua Hänelle, joka ottaa ihmisen vakavasti? 

Vieläkin voi rukoilla ja saada apua. Rukoukseen kannattaisi lisätä se, että älä anna minun koskaan unohtaa hyvyyttäsi koetuksen päivinä. Anna meidän suuhumme uusi ylistyksen laulu kiitollisuudesta ja toisaalta murhevirret niissä asioissa, joissa Isä Sinun tahtoasi on rikottu. Älä ota pois varjelevaa kättäsi, vaikka emme ole sitä varjelusta ansainneet. Me vetoamme laupeuteesi!

 

 

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s