Elämänkaari eli vanhenemisen ongelma.

Kun ajattelen elämänkaarta, niin sehän on silloin kuin sateenkaari. Alkaa jostakin ja päättyy jonnekkin. Perimätiedon mukaan siellä sateenkaaren päässä on aarre. Jumala on tarkoittanut, että meillä jokaisella olisi siellä aarre eli elämä Hänen kanssaan. Tuo kaari on sikäli kuvaava, jos ajatellaan sen näyttävän meille suorituskykyä. Keskivaiheilla  se on korkeimmillaan. Alussa se lähtee alhaalta ja se päättyy alas. Yksi on kuitenkin muuttumaton ominaisuus. Värit ovat koko matkan samankaltaiset. Siis elämä on arvokas alusta loppuun, koska se on Jumalan lahjaa! 

Se alue, joka jää maanpinnan ja kaaren väliin on ihmisen omaa aluetta. Siinä eletään ja onnistutaan. Tehdään onnistuneita manöövereja ja mokataan onnistuneesti. Ihmisen ominaisuus on arvostaa sitä aluetta mikä on ”omaa” ja josta saa luonnollisesti eniten irti. Ihminen luonnostaan ajttelee, että se elämä ei olekkaan kaari, vaan vertikaali, joka nousee ja nousee ja nousee. Luulee olevan vieläkin nousussa, kun kulminaatiopiste on ohitettu ja alamäki alkanut. Asian huomaa vasta sitten, kun ei avaudukkaan ovi enää  portaat päättyvätkin ovettomaan seinään, josta ei pääse kuin alaspäin. Huomaat hiljalleen, että paikkaasi auringossa silmäilee silmäparit joka puolelta. Tuo paikka olisi minun, jos se olisi tyhjä ja sen olisi aika tyhjentyä.

Olisiko niin, että hyvän elämän palikat jaetaan käsiin aikana, jolloin ei niitä oikeasti osaa käyttää kunnolla? Onko tarkoituskin, ettemme onnistu satasella kaikessa. Onko niin, että me valitsemme ammatin, saamme puolison ja rakennamme kodin siinä vaiheessa, kun meillä ei ole pätevyyttä tehdä sitä? Haluan solmia avioliiton ihmisen kanssa, jonka kanssaa haluan viettää ikuisuuden, mutta en tiedä miten pitkä se ikuisuus on?  Saan lapsia silloin, kun vasta itse olen kuoriutumassa omasta kuorestani aikuisuuteen. Miksi? Nyt vanhana olisin kypsempi isä, mutta se on myöhäistä se on peruuttamattomasti ohi. 

Nyt, kun elämme elämän iltahetkiä, joskus ihmettelen elämänmenoa. Nyt voisin antaa kypsiä neuvoja vaikkapa lapsilleni, mutta he elävätkin jo uutta aikakautta, jossa vahat konstit pussillisittain joutaa kirpputorin kautta jonnekkin kierrätykseen. Nyt voisin kasvattaa, mutta ei olekkaan enää vastineet: Kyllä isä, hyvä on isä! Siinäkin on yksi kivun ja epäonnistumisen aihe, kun koittaa kasvaa isästä kaveriksi omille pojilleen. Me unohtelemme asioita ja kyselemme onko tämä nyt sitä vai sitä? Oma käsitys suorituskyvystä ja todellinen suorituskyky ovat toisilleen vieraita asioita. Luulen pystyväni tai tiedän epäonnistuvani, riippuu tilanteesta. Miksi leikkiminen lattialla kyllä onnistuu lastenlasten kanssa ihan hyvin, mutta sieltä ylösnouseminen edellyttää tarkkaa suunnitelmaa.

Autolla-ajaminen sujuu jotenkuten, mutta miksi selkäruotoon sattuu joskus, kun koittaa mennä sinne autoon tai ainakin lakki putoaa päästä, kun ei taivu niin hyvin. Tätä vartaloa olen kantanut koko ikäni. Joskus se on ollut ihan mukavaa, mutta on se joskus tuottanut myös pettymyksen. Olisiko peräti niin, että Tuntemattoman sotilaan vääpeli Mäkilä on meille esikuva Taivaallisesta Isästämme: Mennähän rauhas, soon korkeemmas käres! Ja vaikka pommi osuisikin, Hän on siinä vierellä koko ajan! Niin voin nyt päättää ajatukseni sanoihin: Olen uskollisesti tehnyt kaikki ne mokat joita ilman en olisi voinut olla olemassa ja Hän siis Jeesukseni on uskollisesti tehnyt sen, mikä oli Hänen osuutensa elämässäni!

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s