Tuo tuttu termi liitetään lapsen fyysiseen kasvamiseen. Ehkä luut ja lihakset kasvavat vähän eri tahdissa ja siksi syntyy kiristystä siellä ja kolotusta täällä. Diagnoosi on siksi lohdullinen, että kasvukivut päättyvät yleensä kasvun päättymisen myötä. Lihakset ja jänteet ovat sopeutuneet luiden kasvuun ja kokonaisuus alkaa toimia ainakin joksikin aikaa kivuttomasti. Ehkä meillä on myös henkisen kasvun vaiheissa samaa kolotusta? Eteemme tulee asioita, jotka tuottavat päänvaivaa, kun ei ole kokemusta eikä kaikkea edes osaa kysellä vanhemmiltaan. Joitakin asioita ei ainakaan aiemmin edes kehdannut kysyä. Vahemmat olivat monessakin tapauksessa niin eri ikäluokkaa, että asiat eivät olleet niin yhteisiä. Minun ensimmäisten muistikuvieni aikaan isäni oli jo viidenkymmenen nurkilla ja äitikin vain nelisen vuotta nuorempi.

Sitten on vielä kolmas kasvukivun alue kaikilla niillä, jotka ovat syntyneet tunnustavien kristittyjen perheisiin. Seurakunnat, kirkot ja herätysliikkeet ovat yksilöllisiä ja vielä jäsenet niissä ovat erilaisia. Jollekkin arkikristillisyys on luonnollinen osa elämää, josta ei ole paljoa kuormaa sen luontevuuden takia. Oman kategoriansa muodostavat suljetut yhteisöt ja niissäkin vielä ne, jotka kamppailevat jatkuvasti äärimmäisyyksien kanssa. 

Suomea on pidetty kristillisenä maana satoja vuosia. Vasta viimeisten vuosikymmenien aikana on elämän monimuotoisuus tullut esille. Enää ei ole yhteistä arvomaailmaa, joka rajoittaisi ja velvoittaisi ottamaan toisenlaiset ihmiset huomioon. Tasa-arvo on tärkeä asia, mutta se toteuttaa sitä nurjamielisesti. Aikaisempaan systeemiin on kuulunut toisenlaisuuden eli  yleisen uskonnollisuuden kunnioittaminen. Tämä on kääntynyt niin, että kaikelle voidaan nauraa ja pilkata eikä tarvitse ottaa sen toisenlaisen ajatuksia huomioon. Ehkä kyse on siitäkin, että erilaisuuden sietämättömyys on ollut kohtuutonta eikä erilaisuudelle ole ollut sijaa. Erilaisuuden muuttuminen samanlaisuudeksi ilmapiirissä, joka ymmärtää kokonaisedun ja hyvän elämän aakkoset, olisi ilmeisesti Jumalamme tahto.

Kun itse olen syntynyt toisen polven esikoislestadiolaiseksi, se on merkinnyt asiavyyhteä, jota en ole pystynyt käsittelemään ja analysoimaan kuin vasta myöhemmällä iällä. Jos kohtaloksi muodostuu irtikasvaminen yhteisöstä, merkitsee se uusia kasvukipuja.Kasvukipuja, jotka saattavat lapsuuden hyvät asiat ja ikävät kokemukset oikeaan balanssiin. Siihen tarvitaan lisäksi oivallus johdatuksesta, joka on ollut ohjaksissa koko ajan, mutta ymmärrys siitä kasvaa todella vasta iän myötä.

Herätyksen synty ja leviäminen luo vääjäämättä vastakkainasettelua. Maailman elämää elävä ihminen tarvitsee usein hyvin voimakasta kutsumista, joka merkitsee kipua ja tuskaa. Kun sitten ratkaisevat vaiheet ovat takanapäin, niin alkaa hyvin helposti elämään tulla sarja ehdottomuuksia. Vaikka nuori uskova eli uskossaan nuri vanhempikin ihminen havaitsee, etteivät kaikki tulkitsekkaan samalla tavalla elämänsä kysymyksiä eivätkä noudata samaa ehdottomuuden kirjoa, se synnyttää jännitteitä myös omassa piirissä.

Tupa, jossa asuimme minun lapsuudessani, käsitti tupakeittiön ja kammarin. Molemmat huoneet olivat melko pienet, joten voin lapsena nähdä ja kuulla mitä tapahtui kuitenkin ilman syvää ymmärrystä näkemästäni ja kuulemastani. Vanhempani olivat avioituneet noin kolmenkymmenen iässä, joten  voidaan ajatella, että he olivat kyypsiä ottamaan sellaisen askeleen. He olivat kuitenkin ihan erilaisista olosuhteista, joten elämä ja varsinkin uskonelämä sisälsi jännitteitä. Isäni oli raavas jätkämies aiemmassa elämässään, jossa uskolla ei ollut sijaa, näin olen käsittäönyt. Äitini oli talon tyträr, jolla oli ollut jo lapsuudesta asti jotain hengellistä harrastusta. Koulutukseen kuului myös kansanopiston joku oppimäärä, joka taas isältäni puuttui kiertokoulua lukuunottamatta lähes kokonaan.