Kasvukipuja osa 2

Katselen raamattua, joka on kodin hajottua, tullut osakseni. Se on isän raamattu. En tiedä milloin ja mistä hän oli sen hankkinut, mutta käytetty sitä oli. Tuo paksu ja vanha biplia oli niin paljon käytetty, että etukansi oli vallan irronnut, vaikka sitä oli koitettu liimailla kasaan.

Mieleeni nousee kuva siitä miten pieni poika aistii kodin ilmapiiriä. Siellä on äärimmäistä kamppailua puhtaan opin ja kristillisyyden puolesta. Isä näyttäytyy lähes kaikkivaltiaana aina silloin, kun jonkin vieraan kanssa syntyy keskustelua raamatun ymmärryksistä ja hengellisestä menosta esikoisuudessa. Varsin pienenä opin käsittämään kuulemastani, että meitä on kohdannut erityinen siunaus ainoan oikean opin muodossa. Vaikka elämämme oli muuten puutteellista, niin se valtava salaisuudenluoteinen tieto korvasi monta puutetta.

Hämärästi opin myös sen jo alle kouluikäisenä, että on muitakin lestadiolaisia, mutta niistä ei suurta lukua kannattanut pitää, koska ne olivat hairahtuneet tavalla tai toisella. Autuuden tuntomerkeistä kuulin, että kahdeksas olisi viimeinen ja se olisi vaino vanhurskauden tähden. Vaikka tuntuvaa vainoa ei minun elämänpiiriini sillä tavalla kuulunutkaan, niin kuitenkin piti pitää yllä illuusiota siitä, että sekin pykälä tulee täytetyksi. Muutenhan se jää jotenkin vajaaksi.

Vieraita meillä kävi kolmenlaisia. Joskus ihan kylälläiset poikkesivat joskus asialla ja joskus ihan ilman asiaakin juttelemassa. Silloin puhuttiin ihan tavallisia asioita eikä uskon tuputtaminen ollut etunenässä. Sitten oli seuraava kategoria sellaiset esikoiset, jotka meidän mielestämme eivät olleet aina ihan tosissaan. Siinä saattoi olla jo kvyttä uskonkeskustelua tai sitten joskus meni myös kinasteluksi. Kinaamiset isä voitti mielestäni ihan selkeästi, koska ne toiset eivät olleet niin kiivaita. Kolmas laji oli sitten sydänystävät. Heillä oli samat näkökannat ja sama näkemys missä menee pieleen. Ystäväpiiri oli hyvin laaja ja terveisiä suusanallisesti tuli monelta suunnalta. Vaikutti siltä, että isäni sai arvonantoa jossain piireissä ja sehän vaikutti pieneen poikaan hyvin syvällisesti.

Tämä kaikki mahtava kesti siihen asti, kun piti aloittaa koulunkäynti. Piti siis kohdata toisia lapsia joiden kanssa ei ollut edes ollut näköhavaintoa. Huomasin melko pian, että olen erilainen eikä se kaikki merkinnyt mitään myönteistä. En ymmärtänyt mitään mistään pallopeleistä enkä muustakaan urheilusta. Vain vauhdittomat hypyt olivat erikoisalaani. Siinä oli ainakin toiseksi paras vauhdittomassa hypyssä ja kolmiloikassa. Ensimmäisillä luokilla opettajani oli herttainen rouva, joka kohteli minua hyvin huomaavaisesti. Koulussamme oli kolme luokkahuonetta, joissa oli sitten useampi luokka samassa luokkatilassa.
Siirtyminen toiseen luokkaan merkitsi myös opettajan vaihtumista eikä käsittely enää kolmannella ollut yhtä herttaista. En ole pystynyt selvittämään itselleni, miksi sain kohtelua, joka ei aina tuntunut hyvältä eikä ansaitulta. Hirsirakenteisen koulun nurkat alkoivat tulla tutuiksi. Yhden kommentin muistan melko tarkasti: Eihän sellasesta kodista voi tulla kummempia. Tämä on vuosikymmenien suodattama sanamuoto, mutta ajatus oli sellainen. Ehkä siinä tuli se vainopykälä täytetyksi, en tiedä. Joskus jäin jälkkäriinkin ja se häpeä ei riittänyt, koska jouduin kotona tekemään tarkan tilin mikä viivytti. Joskus tilanne kärjistyi niin, että jouduin anteeksipyytelemään oppilasteoverilta ja kerran myös opettajalta. Kodin ilmapiiri ei sietänyt pientäkään epärehellisyyttä tai muuta huonoa käytöstä. Lasten piti tai olisi pitänyt olla kunniaksi vanhemmilleen

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s