Olemme nyt kiirastorstaissa, joka ainakin nimeltään muistuttaa meitä kiirastulesta. Ihminen voi joutua jo eläessään kiirastulen kaltaiseen olotilaan uskonelämässään. Haluan kirjoittaa tiiviisti nyt tämän pääsiäisen aikana läpi omat kasvukipuni, jotka sisältävät sekä menestystä, että myös kiirastulta. Minulle kiirastuli merkitsee ristiriitaa. Ristiriidan aiheutti haaveet eli asia, jota pidin Jumalan kutsuna työhön. Toinen oli ulkonaiset olosuhteet siinä toimintaympäristössä. Innokkuus ja aloitteellisuus koetaan siinä ympäristössä pelkästään esiintymishaluna, jota nimitetään saarnataudiksi. Myönnän nykyisin auliisti, sen tartuttama olen, vaikka en sitä kaikessa maailmassa osaakkaan käyttää oikein.

Siis fyysinen panos oli tervetullutta siivoustalkoissa ym. Tulinpa valituksi paikalliseen hallinnolliseen elimeenkin, jossa toimin sihteerinä ja varapuheenjohtajana aikani. Kun Inkerin buumi alkoi, tulin siihen mukaan ihan 90-luvun alussa. Ensin talkoolaisena rakennustöissä ja sittemmin autokuskina. Saimmepa aikaiseksi ihan oman lähetyspuljun Turkuun, jossa toimin pienen ajan puheenjohtajana, josta minut potkaistiin yläviistoon. Tulin siis osalliseksi elimeen, jonka piti koordinoida koko esikoisuuden hengellistä työtä Venäjällä ja Baltiassa. Se ura jäi vielä lyhyemmäksi, mutta porukalla ehdimme järjestää seminaarin Keiteleen paikallisosastossa.

Jossakin vaiheessa isän antamat geenit muistuttivat olemassaolostaan. Isäni kapinallisuudesta joku osa oli tarttunut minuunkin, vaikka alussa olin hyvin epäitsenäinen persoona, joka haki hyväksyntää joskus ihan noloinkin keinoin. Kuitenkin mielessä alkoi vaivata ajatus: Olisiko ristintyö riittävä vain esikoisille? Se ajatus alkoi vaivata enemmän ja enemmän. Työ Inkerissä piti suorittaa siten, ettei Suomen kirkon hajaannusta osoittavat asiat tulisi siellä esille, Tosin sekin jäi hurskaaksi haaveeksi. Kiirastulen yksi liekki sammui Keltossa, kun kuulin Uudenheräyksen pastorin saarnan. Jeesus sanoi korvilleni: Aukene ja ne aukenivat kuulemaan niin puhdasta evankeliumia, jota ihminen voi. Sinä iltana sain viettää ehtoollista Jeesuksen kanssa Lempi Savolaisen olohuoneen sohvalla, kun mietin miten Jumalalla onkin työväkeä sadoin verroin enemmän mitä olin kuvitellut.

Yksi kasvukivun kode oli uusi raamatunkäännös -92. Silloin tartuttiin Turussa innolla siihen ja alettiin tutkia johdatuksesta Apostolien tekoja. Siinähän avautui ihan merkillinen maailma, jota ei juuri edes sivuttu seuratilaisuuksissa. Myöhemmin ymmärsin senkin miksi se oli niin vieras. Jumalan voima ei tule näkyväksi siellä missä sitä ei edes tunnusteta olevaksi. Raamatunkäännöksen myötä syntyi spontaanisti liikehdintää jonka yhteydessä luettiin raamattua, rukoiltiin oudolla tavalla. Siis joskus kädet kohotettuina ja omin sanoin ääneen. Siis yksi oli oppinut yhtä ja toinen toista ja me ilmaisimme itseämme ensin kankeasti, mutta kuitenkin vapautuneina Jumalan lapsina.

Hengellisessä kodissani oli syntynyt kirjoittamaton laki, joka määräsi: MIkään ei saa muuttua! Mitään ei voi sanoa, mitä ei ole ennen sanottu. Seurojen kaava on vakiintunut ja se oli karsittu kaikesta, mikä olisi voinut koskea tunteita. Ainoastaan syntien itkeminen ja syntienanteeksiantamuksesta iloitseminen oli normien mukaista.Kun koitimme siirtää rukoustoimintaa rukoushuoneellemme siinä syntyi ristiriitaa , koska asiat koettiin jossain piirissä uudeksi toimintamuodoksi, joka sekottaa normaalielämän.

Ihmisen taipumus epäjumalan palvelemiseen on yllättävän lähellä. Alkuasukas veistää puusta tai kivestä itselleen jumalan. Maalaa ja koristelee sen ja viimein alkaa peläten kunnioittaa sitä. Mekin rakensimme niin pyhän paikan, ettei oikeastaan millään inhimillisellä ollut mitään sijaa. Seuraavaksi tulemme kiirastulen eli kasvukivun ratkaisuihin.