Näin Pitkäperjantain aamuna on hyvä pysähtyä perimmäisten kysymysten äärelle.  Pitkäperjantai symboloi jostain suunnasta katastrofia ja kaiken loppua. Toisesta näkökulmasta siihen liittyy äärimmäinen voitto, jollaista ei ole nähty ennen eikä ole mahdollinen jälkeenpäin. Jumala kuolee, synnitön syntisten edestä. Jotain me ihmisetkin voimme kokea tästäkin. Joskus meissä kuolee sellainen idea ja näky, johon olemme panostaneet ja luulleet sen kantavan. Jeesus oli kyllä kertonut selvästi, että Hän ei jää hautaan mätänemään ja siitä oli jo ennustettukin. Suurimman katastrofin keskellä ulospääsytiet voivat näyttää lukituilta panssariovilta.

Pieni liikehdintä paikallisosastossa sai siis aikaan vastakkainasettelun, koska usein käy niin, että osa huolestuu. Huolestuu, vaikka ei koskaan osallistu. Meidänkin maassamme on esimerkkejä siitä, miten muutoksen tuuli alkaa sairastuttaa porukkaa allergisiin reaktioihin. Esikoisuus eroaa vanhoillisuudesta siinä, että hoitokokousta ei juurikaan järjestetä. Tässä asiassa kyllä järjestettiin neuvottelu joka antoi vapaat kädet toimia. Se ei kuitenkaan kestänyt kovin kauaa, koska asoiassa oli vedottu liikkeen kaikkein korkeimpiin veljiin, joille lammen tyyni pinta oli tärkeää. Ehkä kuitenkin on niin, ettei värähtelemättömässä lammessa ole kalojakaan.

Tulen siis tilanteeseen, jossa vaihtoehdot ovat noin 60 senttiä penkkiä kerran viikossa ainoan oikean äidin sylissä. Toinen vaihtoehto olisi astua ulos turvallisesta veneestä ehkä kovalle maalle, mutta monen mielestä suoraan veteen hukkumaan. Kukaan ei siinä vaiheessa uskonut, että vesi voisi kantaa. Oikeastaan en kaikkina hetkinä uskonut itsekkään kovin vahvasti. Kun tämä sitten aikanaan selvisi, niin suuri osa toimintaan osallistuneista palasi ruotuun. Minun tappelusmiehen geenini antoi edes pienen mahdollisuuden ainakin rukoillen kysyä Herran tahtoa. Jotenkin sain sisimpääni varmistuksen, että paluuta ei ollut, koska se olisi loppusijoittanut minun hengelliset lahjani peruskallioon kuin ydinjätteen maailmanloppuun asti, näin ajattelin. Enkä osaa nytkään tulla toiseen tulokseen.

Pieni joukko koki, että olimme saavuttaneet jotain korvaamatonta, joka pakotti jatkamaan löytöretkeä. Kaikkien motiiveista en anna laatutakuuta, koska joidenkin laskujen mukaan 200 henkeä oli menetetty paikallisesta seurakunnasta. Kuitenkin meidän kanssamme oli siitä vai kymmenen prosenttia, muista en osaa sanoa mitään. Raamattua luimme paljon siihen aikaan, rukoilimme eri kokoonpanoissa yhteisten asioiden puolesta ja varsin nopeasti otimme mukaan henkilöiden puolesta rukoilemisen niin, että jokainen tuli hoidetuksi, joka tunsi tarvetta. Joidenkin kontaktien kautta saimme aavistuksen armolahjoista. Ensimmäinen tavallaan järkyttävä kokemus oli kielilläpuhuminen. Kun ensimmäisen kerran sitä kuulin, niin outo tunne täytti sisimpäni. Puhujalla oli myös tulkitsemisen lahja ja se alkoi puhutella, kun saatu sanoma oli lempeää ja rakkaudella ohjaavaa ja rohkaisevaa.

Jotain samaa saimme siis kokea mitä ensimmäiset opetuslapsetkin. Kuulimme monet Jeesuksen kutsun: Seuraa Minua! Joka ei vihaa isäänsä ja äitiään… oli myös yksi rohkaisija. Samoin sana Aabrahamille: Lähde maastasi ja isäsi kodista… Emme tiedä enkä minäkään tiedä olivatko kaikki tulkinnat läheskään oikeita, mutta suunta tuli selväksi. Älä katso taaksesi sai joku sisar. Monia sanoja tuli profetioissa, jotka viitoittivat tietä. Hengellinen työ aukeni vihdoin ja sain alkaa käyttää ja virittää palavaksi lahjaa, jonka tiesin itselläni olevan. Itse olen tarvinnut riisumista ja sitä on tehty eri kohtaloissa, kun ristiriitaisena persoonana olen rakentanut itseäni välillä ihan vääristä aineista ja konkinasteinen ylpeys on tarvinnut ja saanut kolhuja monesti. Yksi mitä olen kipeästi joutunut harjoittelemaan on oikeanlainen alamaisuus veljien ja sisarien keskuudessa. Nyt jo aavistan mitä se on, mutta vielä en hallitse. Minulle on tullut kristittyjen yhteys tärkeäksi, mutta se on ehkä vaikein tie. On niin paljon sellaista mielialaa: Jos olet noiden kaveri, niin olet harhaoppinen, enkä halua olla kanssasi missään tekemisissä. Ehkä siinä saa kokea kaikkein eniten hylkäämistä. Juuri siinä, missä Jeesuksen rukous olisi mahdollista tulla todeksi.

Tänään pitkäperjantaina  jo helluntain kokeneena voin todeta, kunpa ihmiset uskaltaisivat kuunnella muitakin julistajia, niin siihen hengelliseen ravintoon tulisi taivaallinen maku, johon ei koskaan kyllästy. Kaikesta kiitän tänään Jumalla myös siitä, että antoi minulle syntiselle vaimon, joka on kestänyt rinnallani niin paljon ja kuitenkin on saumattomasti tukenut kaiken keskellä. Analyysini mukaan monet porukat ovat kriisissä ainakin osittain siksi, että yhteyden todellista rakentamista ei ole pidetty arvossa. Kun suurista herätyksistä uneksitaan, niin siinä lähes jokainen haluaisi paikan auran kärjessä ja kuitenkin eräs profetia sanoo, että jokaisen miehen pellolle sataa. Sallimmeko sen? Ehkä tähän on hyvä lopettaa. Helluntai on jokaiselle henkilökohtainen ja silloin puetaan päälle sellaista voimaa, joka kantaa kuilujen yli. Opiskelu ei paljon auta, mutta anominen ja rukouksessa Jumalan puleen kääntyminen on apu, joka toimii. Uskovan pitäisi päästä ristin juurelta eteenpäin Jumalan armosta Pyhässä Hengessä!