Inkerissä mummojen keskuudessa törmäsin ilmiöön, jota en ymmärtänyt viitisentoista vuotta sitten. Se oli sellainen voihkaisun tapainen huokaus, joka tuli esille eri tilanteissa lähes jokaiselta ikäiseltäni ja vanhemmalta mummolta. En koskaan kehdannut kysyä mitä he silloin kokivat. Nyt ihan viime päivinä olen huomannut itsessäni samaa taipumusta. Voin ikäänkuin ääneen voihkaista jotain asiaa. Yleensä ne ovat niitä noloja tilanteita, joita ei elämäni varrelta puutu.

Kun tänään heräsin, niin mieleeni muistui joku tapaus ja siitä alkoi muistojen tulva pyyhkimään mieleni maisemaa. Tällä kerralla se oli vierailuni Roomassa yli viisikymmentä vuotta sitten. Menimme koululaivalla Civitavecchian satamaan ja vapaavahdeille järjestettiin virkistävää ohjelmaa. Saimme osallistua bussilla kiertoajeluun Roomassa. Kävimme Colosseumilla ja jossain toivomuslähteellä, johon piti olan yli heittää kolikko ja näin toive palata uudelleen Roomaan saisi täyttymyksensä. Itsekkin muistelen heittäneeni, mutta se kolikko ei toistaiseksi ole toiminut.

Päädyimme Pietarinkirkon aukiolle. Siinä oli ne pylväskäytävät, jotka rajaavat sen aukion. Se on pyhiinvaelluksen kohde monille ja siinä tapahtuu kaikki tärkeä paavin ja seurakuntalaisten välisessä kanssakäymisessä. Voi olla, että jossain jutussa olen sivunnut tätä asiaa, mutta kerron taas. Olimme siis siinä ryhmänä ja odotimme opasta. Siinä oli pieni viivytys ja minä olin siihen aikaan uskossani hukassa. Elämän jano laittoi tutkimaan elämän makuja myös lavealta puolelta. En tarkasti muista sitä ajatusta, mutta minä sanoin, että minä menen kaljalle! Siinä oli katukuppila ihan muutaman kymmenen metrin päässä.

Istuin vapaaseen pöytään ja tein tilauksen. En tiedä miten paljon aikaa meni, mutta palattuani kuppilasta porukka oli mennyt kirkkoon sisälle.. Ei siis ketään näkynyt. Minun piti päättää, mitäs nyt sitten. Jos lähden ryntäämään perään sinne väkijoukkoon kirkkoon sisälle voi olla, etten löydä porukkaa ja eksyn jonnekkin. Järki pelasi jotenkin. Päättelin, että bussi noutaa porukan samasta paikasta ja pääsen takaisin porukkaan.

Vasta tänä aamuna havahduin ajatukseen, mitä siinä hetkessä tapahtui? Hylättiinkö minut ja jäin ilman elämystä. Kun meni niin menköön ja olkoon? Vai oliko kyse suvaitsevaisesta hienotunteisuudesta? Ajatteliko joku minun olevan välinpitämätön, enkä halunnutkaan tulla sinne mukaan ja minun annettiin olla oloissani?`En tiedä! Tästä lähti ajatus, että olipa syy mikä hyvänsä, niin jäin paitsi elämyksestä. Voiko myös pelastuksen asiassa käydä samoin? Ihminen jää vaille aitoa valintaa, kun ei ehkä tiedä mitkä ovat vaihtoehdot.

Toinen asia, jonka piirissä olen askarrellut, on vaikutus. Jos olisin nähnyt silloin sen loiston, niin miten olisin selvinnyt elämästä. Nimittäin pidän siunauksena sitä, että olen saanut pientä kosketusta katolilaisiin ihmisiin ja kokenut yhteyttä. Jumala on myös katolilaisten Jumala niinkuin muidenkin. Siitä saamme olla kiitollisia, että hän ei hylkää yhtään ketään minkään ominaisuuden vuoksi.