Vaalihumua.

Aktiivipalvelukseni aikana oli kaksi kiellettyä aluetta. Politiikka ja sivutoimi. Sivutoimeen sai luvan, kun sitoutui määrättyihin asioihin. Minäkin anoin ja sain sellaisen 1973 vuonna. Erityisesti niistä hommista on jäänyt mieleen sellaisten piikkien juottelu grillivermeisiin. Politiikkaa rajoitettiin niin, että jäsenkirjaa ei olisi saanut olla minkään puolueen väreissä. Äänestystä sentään ei kielletty. Pitkinä iltoina jossain ankkuripalveluksessa kyllä politiikkaakin sivuttiin ja muistan myös sen, että SMP:n kukoistuskausi osui niille paikkeille. Mopo ja tuohilakki olivat silloin vetonaulat, jotka vetosivat moniin elämän syrästäseuraajaan. Muistan myös sen, että jotkut pitivät sen puolueen äänestämistä sellaisena huumorijuttuna, josta tuli kuitenkin vakavampikin ilmiö.

Silloin maa oli tukevasti keski-iän saavuttaneiden ja sitä vanhempien miesten ja naisten käsissä. Ehkä olen lapsellinen ja muistoissani valikoiva, mutta muistelen sen ajan vaaliohjelmia asiallisina. Toimittajat muistini mukaan jopa hiukan kunnioittivat haastateltavia ja asiakysymysissä pitäydyttiin pitkälti. Oli tietysti joitakin lieveilmiöitäkin sen ajan moraalitulkintojen mukaan. Kansanedustaja, joka koki työpaikkaromanssin ja sen myötä myös puoliso tuli vaihdetuksi, sai osakseen paheksuntaa. Nykyisinhän se on ainutkertainen sanssi, kun kahdesta tavallisesta avioliitosta värkätään yksi taivaallinen ja jäännöserät unohdetaan kokonaan. 

Presidentti oli presidentti, jonka vallan äärilaitoja ei kukaan pystynyt näkemään saati tutkimaan. Se olisi ollut kuin gryptoniittia teräsmiehelle. Puoluejohtajat valittiin tukevasti sikaarinsavuisissa kabineteissa eikä sinne ollut nuorukaisilla asiaa. Vanhenevista miehistä siis löytyi aina joku vanheneva mies, joka nautti luottamusta. Silloin luotettiin edustuksellisuuteen. Jokainen valittu oli luottomies tai nainen, joka teki mitä lupasi ja sai aikaan hyvinvointia. Neljän vuoden välein he kävivät puolueitten tupaseuroissa ja toivat julki miten suuri vaara on, jos aletaan asioiden keskeneräisinä ollessa vaihtamaan henkilöitä.Siinä sitten nyökyteltiin ja kiiteltiin ja lopuksi kahvia ja pullaa. Melkein kiitollisuuden purkauksia siitä, että meillä on näin luotettavat luottohenkilöt. Joskus tuli pientä kauneusvirhettä, kun joku lipsautti junttausta tapahtuneen. Eihän nyt toki junttausta ollut, asiat vain hoidettiin kavereiden kesken kotiin.

Urheilupiireissä oli oivallettu, että edustustehtäviin täytyy kasvattaa ja näin se huomattiin myös politiikassa. Jokainen varsinkin opiskeleva nuori pitäisi sitouttaa puolueen vankkureita vetämään. Syntyi nuorisopoliitikkojen uljas armeija, joka vähitellen kasvoi ulos siitä mikä olisi ollut sallittua. Nuorison ja teinipoliitikkojen esiinmarssi alkoi. Vanhemmat miehet alkoivat nostaa timoteuksiaan ylemmäs ja viimein ollaan tultu siihen, että ikä 50+ rajaa puoluejohtajiksi pyrkimisestä pois. Ensin pitää voittaa omien suosio ja sitten saada puolueelle menestystä. Siihen tarvitaan puhdas iho, säihkyvät silmä ja luontuva tukka. Alituinen hymyileminen on pelkästään positiivista. Enää ei tuikean näköisenä ja jäyhänä oleminen ole vastuullisuuden merkki. äänestäjien tuki on pätevyystodistus.

Oman lukunsa muodostaa mediamylläkkä, jossa paksunahkaisimmat pärjäävät. Toimittajan paras ominaisuus tentissä on ilkeyden esiintuominen. Parasta työtä tekevät ne, jotka saavat haastateltavansa sekoamaan sanoissaan, kiihtymään tai punastelemaan. Puhutaan härskisti päälle eikä anneta tilaisuutta vastata asiallisesti. Kaikki aloitukset torpataan parin sanan jälkeen ja yritetään saada henkilö häkeltymään ja puhumaan ristiin.Varsinkin, jos haastateltavalla on hengellistä taustaa, niin maku vain paranee. Lähtemättömästi on jäänyt mieleeni miestoimittajan kysymys Jouko  ”Klinu” Loikkaselle: Tuleeko siellä vankilassa joku oikeasti uskoon? Johon Klinu vastasi rauhallisesti: Minä en tunne kuin yhden tavan tulla uskoon!

Edessämme on eurovaalit. Minulle henkilökohtaisesti on hämärää, mitä, he siellä tekevät. Sen ymmärrän, että jokainen kokee tärkeäksi asemansa. Se on minulle suurin kysymys,, kuka ajaa siellä Suomen asiaa? Kun ne jokainen etsii paikkaa jostain kokoonpanosta, johon kai emme saa sanoa mitään. Kun valtakirjansa saavat, niin sitten ovat vapaat tekemään sillä mitä tahtovat. Suomalaisessa meppiryhmässä on henkilöitä todennäköisesti, jotka ajavat poliittisten suuntausten asioita, jota ovat laidasta laitaan hyvinkin ristikkäiset. Toinen kysymys on, että onko niillä edustajilla velvollisuutta kertoa jollekkin elimelle täällä Suomessa väliaikatietoja mitä siellä on tehty ja mitä suunnitellaan, vai ovatko he konsuleita ilman alamaisuutta millekkään? Koko juttu on jäänyt hämäräksi, mutta yhtä asiaa ihmettelen. Miksi unionilla on niin paljon samanaista toimintaa mitä oli Neuvostoliitolla aikoinaan. Keskushallinnolle piti alueilta lähettää rahaa säännöllisesti ja paikalliset viranomaiset olivat vain keskushallinnon käskyläsisiä ja ukaasien toimeenpanijoita. Ainoa ero tuntuisi olevan se, että unionissa käskyjä nimitetään direktiiveiksi.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s