Suomalaiset ovat kesäkansaa. Talvi rospuuttoineen on usein pitkä ja vain kesän odotus saa monet kestämään. Osa meistä kokee kaamosmasennuksen ja on myönnettävä, että toimeliaisuustaso laskee valon vähenemisen myötä. Tietenkin pitkinä talvi-iltoina suunnittelemme kesän asioita, jos emme elä virtuaalimaailmassa ritken ja prooken kanssa. Se on yksi mahdollisuus taltuttaa talvea, kun elää ruudun lumoissa eikä siinä tarvita kuin pussi lakritsia tai suklaata kaveriksi. Voi siinä muutakin olla, mutta silloin voi fiktioon sekoittua faktaa ikävästi. Näin juhannuksen alla voidaan tarkastella joitakin asioita. Tulet kuuluvat asiaan, jos ei ole kulovaroitusta. Vesielementti, jos on omaa tai sukulaisen rantaa. Saunaa vihtoineen ja viimeisenä, vaikka ei vähäisimpänä, myös saunakalja, joka johdattaa syvemmälle hurmoksen salaisuuksiin. Veneet ja muut pörriäiset, kunhan vesi lentää ja ääntä piisaa. Naapuri pahoittaa mielensä, mutta vain kateudesta eihän ilo voi ketään oikeasti häiritä.

Suomalaisessa saunakulttuurissa on ollut yksi juttu. Vihta on ajanut samaa asiaa, mitä viikunanlehti aikoinaan. Jossain vaiheessa ollaan havaitsevinaan, ettihän täällä kasva viikunapuita, joten sellaiset vermeet ovat tarpeettomia. Mehän olemme luonnossa luonnonlapsia eikä se kuulu kelleen,, vaikka näkyisikin. Sen verran itsellisiä ollaan. Ongelma on siis annostelussa ei muussa. 

Kun lapsemme olivat pieniä, niin meilläkin suunniteltiin lähes koko pitkän talven mitä sitten häärätään, kun päästään mummun mökille. Ja ainahan sinne päästiin, tosin aika usein vasta elokuulla, jolloin pujot kukkivat ja moni muu asia taisteli hyvinvointia vastaan. Kuitenkin sinne päästiin ja varsinkin vanhemmat pojat pääsivät valloilleen. Viimeistään parin tunnin kuluttua koko patoutunut toiminnantarve oli kulutettu loppuun ja sitten kajahti kirkkaalla lapsen äänellä, mitä me nyt tehdään? No, jotain aina keksittiin, varsinkin sen jälkeen, kun saatiin hankituksi sinne sellainen pieni sauna. Sehän piti sauhuta joka päivä ja ankarasti kylvettiin.

Moninaiset ovat ne tapahtumat, jotka keräävät väkeä eri teemoilla. Kyläjuhlaa ja silakkamarkkinaa ynnä muuta juttua. Saunomisen mestaruuskilpailut ja viimein tangomarkkinat. Ne kaikki tulevat kuin muuttolinnut ja häipyvät horisonttiin jättäen tyhjyyden, mutta ensivuonna taasen. Siihen asti on jaksettava. Olen joskus ajatellut sitä, että tangomarkkinat ovat tavallaan voittajalle juhlaa, mutta hävinneille pettymystä. Jos olet kolmattakertaa finaalissa ja taaskin jäät toiseksi, niin tulee mieleen tuomareiden turhautumiinen , eikö ihminen ymmärrä kerrasta, että joku toinen on hän, joka kruunataan. G Ots kai lauloi aikoinaan kylän parhaasta lypsäjästä. Se on ainakin ollut hyödyllinen ammatti ja siinä kunnostautunut on ollut työnsankari. Nykyisin sekin on itsepalveluperiaatteella toimivaa.Mutta on kai siinä eroa olla tangokuninkaallinen tai paras ojankaivaja tai mottien tekijä. 

Sitten ovat puolueiden puoluekokoukset, joissa päätetään asioista päidemme yli. Juuri meille valittiin uusi pääministeri. Hänet valitsi yhden puolueen edustajien pienehkö enemmistö. Ehkä parempaa ei ole keksitty, tähän on tyytyminen. Omia ajatuksia kehutaan, toisille lähetetään niukkoja kiitoksia kaikista tehdyistä tyhmyyksistä ja varoitellaan jo tulevistakin. Miten tätä maata pystyy hallitsemaan? Sitä olen miettinyt ja olen havukoidessani tullut siihen tulokseen, että hämmingillä! Se on luja päätökseni. Me liu-umme hämmingistä toiseen kuin balettitanssija sidehrso lanteillaan.

Vielä on yksi kategoria, joka pitää ehdottomasti käsitellä ja nehän ovat hengelliset kesäjuhlat. Jokainen merkittävä kansanliike pitää omat juhlansa. Siellä ei ole fyysistä tulta eikä saunakaljaa, mutta molempien läsnäolo henkisessä muodossa on suotavaa, jos ei ole viilipyttymäinen rauhallisuus korkein ihanne. No sitähän voisi oppia idän viisailta, miten mennään ääntä korottamatta juhlat loppuun asti. Toinen osa kaipaa ruoskintaa, kun se tuntuu niin turvalliselta, että saa liha vähän satikutia ja sitten päästään lopulta puhdistautumaan, kaikki tapahtuu normien mukaan ja on hyväksi havaittu. Mennään kotiin muistelemaan koettua ja odotetaan seuraavaa. Jossakin toivotaan tulta ilmestymään, jos ei tulisina kielinä jokaiselle, niin ainakin joukolla koettavaa. Samoin muuta ihmeellistä, jota vain mielikuvitus voisi keksiä. Osoitetaan voimaa, joka vetoaa. Yksi surullinen piirre mielestäni näissä on. Jokainen vetää ainakin vähän kotiin ja samaa viestikyyhkysen lähettämistä harjoitetaan, mikä on puoluekentästä tuttua. Oma asia on melkein kuin meidän asia etelässä. Voidaan lähettää ystävällinen tervehdys, jopa voidaan kutsua joku merkkihenkilö vieraaksi, mutta yhteys jää ohueksi, joka olisi välttämätön, jos sanaa on uskominen. Anna Herramme tulen tulla sinne, missä on vastaanottajia, vaikka kuinka vähän, mutta aitoja!