Tässä päivällä, kun olin nettiorientoitunut ja kävin napakoita keskusteluja, tuli mieleeni blkin kirjoittaminen taas. No, minä laitoin otsikon ja jo sain pari lausetta asiaakin, kun hiipi epäilys, että tämä asia on jo tullut kerrotuksi. Selasin arkistoani ja niinhän se oli. Juttu oli jo kirjoitettu, vaikka se oli laimea nykyiseen tunnelmaan verrattua, en kuitenkaan tohdi kirjoittaa samaa asiaa uudelleen. Sehän olisi sen lukijan aliarvioimista. Se on kummallista tämä elämä, kun tulee toistoja. Ensiksi havaitsee jonkin julistajan toistavan itseään ja hellanlettas miten se alkaa masentaa jatkuessaan.

Nyttemmin olen tehnyt omasta repertuaaristani havaintoja. Joskus meinaa häkellyttää, kun kesken lauseen havaitsee puhuvansa samaa asiaa samalle kuulijakunnalle jo ehkä kolmatta kertaa. Aluksi plussana voi pitää sitä, jos tarina on aina samanlainen. Jos siihen tulee lisäyksiä, niin sitten täytyy tehdä diagnoosia jo muistamattomuudesta.  Lähes aina, kun kauppakeskuksen hairahdun menemään, tapaan henkilöitä, jotka saattavat tervehtiä iloisen reippaasti. Koitan vastata samalla mitalla, mutta takaraivossa takoo epätietoisuuden raudsepp, kukahan hän oli, mistä hänet tunnen ja oliko hän hyväkin kaveri? 

Meidän perheeseen on pesiytynyt ajoittain myös epätietoisuuden henki. Olemme kuitanneet monet syntymäpäiväonnittelut sillä, että olemme antaneet jonkin kirjan lahjaksi. Nyttemmin se on osittautunut pahaksi ansaksi. Kun on piirejä ja on tehnyt tasavuosikierroksen, niin helposti unohtuu, mikä kirja on viimeksi annettu, ettei viiden vuoden välein ystävä saisi samaa kirjaa uudelleen.

Tässä kohdassa tulee mieleeni vanha kertomus kylän vieraskorpusta. Kylällä oli kanelikorppu eräässä talossa. Naapurin emäntä poikkesi asialla ja sai kutsun kahvipöytään. Emäntä pahoitteli, ettei ollut korppua mehevämpää juuri nyt tarjota. Vieras kursailee, etteä eihän sitä nyt olisi ihan korppujen kanssa, olishan se kahvio muutenkin maistunut. Kun kehotukset eivät loppuneet, niin vieras toteaa, että enhän minä, mutta lapsille voin viedä tuliaisena. Otti korpun ja kääri sen liinaiseensa ja vei kotiinsa. Eihän sitä korppua tietenkään lapsille annettu, vaan talletettiin kaappiin samantapaista rituaalia varten, joka toistui tasaisin väliajoin eri huusholleissa. En tiedä miksi tämä nyt tähän tuli, mutta melko hyvä juttu ajalta, jolloin oltiin niin tylsiä, että hauskuus piti järjestää ihan itse.

Vanhoja lähetyssaarnaajia kuunnellessa tulee usein tapahtumat kohdemaasta esille. Mitä tapahtui ja mitä siitä seurasi. Joskus mietin, kun itsekkin julistusta jonkin verran harjoitan, etten toistaisi itseäni kovin paljoa. Tämä aika vaatii uutta ja tuoretta. Olisihan se hyvä, että uskonkokemuksemme olisivat tuuoretta ja parasta nisua eikä kuin kylän juhlakorppu. Jo monessa kädessä kiertänyttä, jota kukaan ei lopulta syö. Minä olen koittanut toisinaan valmentaa porukoita sellaisissa paikoissa, josta oletan tulevan uusintakutsun, että toistan itseäni ja toistot lisääntyvät valitettavasti. Toistot punttisalilla ovat suositeltavia, mutta puhuessa voi alkaa kuulijaa nukuttaa.

Vankilassa käyn sen verran harvakseen, että edellinen kerta ehkä kerkiää unohtua. Toisaalta Paavali kehuu jossain kirjeessään, että hän aina vain kirjoittaa samalla tavalla eikä kyllästy siihen. ehkä hän ei kuitenkaan tarkoita ihan samoja sanoja. Vaikka mistä minä tiedän. Spekuloin samalla tavalla kuin muutkin. Tästä taas muistuu mieleeni setä vaimoineen, jotka viettivät vanhuuttaan tien varren omakotitalossa. Kun joku auto sattui menemään ohi, niin siinä syntyi heti keskustelu, kuka mahdollisesti autoilija oli ja mihin meni. Kun näitä muistelen, niin siinä samalla arvailen omaa tulevaisuuttani, joka on tänään lähmpänä kuin eilen. Toivon saavani vaimoni kanssa lempeän ja loivan alamäen sinne viimeiselle rannalle.