Kirkollisissa ilmoituksissa ilmoitetaan: Jumalanpalvelus sunnuntaina kello kymmenen. Jotenkin kankeasti ajatellen muu toiminta on seuratilaisuuksia, sanan ja rukouksen iltoja, iltakirkkoja tai telttajuhlia. Miksi niin monia nimikkeitä? Näyttääkö se paremmalta kuin lihapullat kolmella kielellä ruokalistalla? Vai näyttääkö siltä, että seurakunnat ovat vierästi toimivia, kun on mahdollisuus valita tilaisuuden laatu mihin osallistuu? Näihin mietteisiin vaivuin, kun aloin tutkia mikä ero tilaisuuksilla on.

Miksi näitä tilaisuuksia ylipäänsä pidetään ja järjestetään? Eikö jokainen voisi uskoa tahollaan ja tavallaan ja julkinen elämä olisi annettu huvien ja bisneksen käyttöön? Mutta hyvänen aika, nythän eletään juuri niin! On kuin kaksi maailmaa, jotka eivät kohtaa aidosti, vaan toisiaan häiriten. Monia uskovia häiritsee maailman ilo, jota haluaisi maistaa, mutta meillä ei ole pitävää annosteluohjetta. Tietysti voi ajatella myös niin, ettei ole tarvetta annostella. Nauttii niin paljon kuin jaksaa. Siitä tulee helpostieripuraa. Onko noudatettu aitoa mreseptiä vai onko jotain lisätty sopimattomasti. Se on kuin imelletyn perunalaatikon resepti. Laitetaanko siirappia vai ei. Kumpi tapa on alkuperäinen?

Toisaalta hyvänolon tunnetta himmentää joskus sanoma siitä, että joku ystävä on joutunut sairaalaan. On tärkeää aprikoida, palaako hän sieltä vai ei. Jos hän on osastolla, josta ei palata, niin helposti siinä vuoteen äärellä tehdään tulevaisuudensuunnitelmia. Kun tulee kesä, niin teemme sitä ja sitä, vaikka tietäisimme, että sitä kesää ei tule. Puolitankoinen lippu häiritsee. Eihän se kuulu hyvinvointiin, koska se muistuttaa elämän hauraudesta. Vaikka paino olisi sopiva ja veriarvot kohillaan, niin jokainen tietää, että joku ystävä on kaatunut kuin juurensa menettänyt puu myrskytuulessa.

Miksi sitten hengellinen toiminta? Yksi vastaus olisi: Jumala on käskenyt! Vai olisiko se kumminkin ammatti? Vai olisiko se itselle mukavaa? Olisiko se sittenkin itsekästä toimintaa. Minä saan hyvää oloa uudestaan ja uudestaan? Minä saan olla esillä ja minua kiitetään? Minun mielipiteilläni ja taidoillani on arvoa? Minä suren ihmisten kohtaloa, jos elämän jälkeen kuitenkin on jotakin, joka ei ole yhtä mukavaa kuin tämä kulutusjuhla? Olisiko niin, että oma pelastus antaa toimintakäskyn: Lahjaksi olette saaneet ja lahjaksi antakaa!

Kun olen musiikittoman palvonnan maasta kotoisin, olen joutunut sekalaisuuden hullunmyllyyn. Nyt joudun siis ottamaan sisimmässäni kantaa onko musiikki Jumalan lahjaa, vai pirunkeuhkojen huohotusta? Jos jotain hyväksyn, niin missä kulkee raja? Urut, ehkä? Viulu, ehkä? Kitara, varauksin ehkä? Haitari, jyrkähkö ei!
Kun sitten tulen tilanteeseen, jossa vanhempi väki laulaa alavireisesti ja joskus nuotinkin vierestä, niin jotain lämmintä läikähtää, kun katsoo hartaaseen keskittymiseen oleelliseen. Kuulen urkujen soivan ja seurakunnan yhtyvän veisuuseen, niin taas tuntuu hyvältä. Mikähän siinä on, kun minulla oli niin selkeät pasmat ja nyt ne pyrkivät sekottumaan. Jopa haitarin olen kuullut soivan Jumalalle kiitokseksi ja mikä minä olen sitä arvostelemaan. Yksi laji minua arveluttaa! Se on sellaista, jossa leka hakkaa rintalastaani ja saa sisimpäni epäjärjestykseen.

Hengellistä toimintaa on siis ainakin kolmesta syystä: Että ihmiset heräisivät, että ihmiset tulisivat uskoon ja että säilyisivät uskossaan oikealla tiellä. Miten päästään vaikuttavuuteen? Onko kaikki oltava niin lähellä maailman menoa, että ihminen ikäänkuin luiskahtaisi huomaamattaan sinne telttamajan sisäpuolelle. Vai tapahtuuko se edelleeen ahtaan portin kautta? Kivuliaastikin, mutta autuaan ilon antavana, kun syntinen saa armon?