Ruokavaliot

Muistojen loiskiehunnassa nousi pintaan isäni kertomuksia savottahommista viime vuosituhannen viimeisen vuosisadan alkukymmeniltä. Amerikkalaiset olivat havainneet, että sialla on kahdenväristä lihaa, On valkoista ja on punaista. Valkoinen on hiukan ikävän väristäkin eikä siihen taida mausteetkaan vaikuttaa paitsi suola. No joka tapauksessa he päättivät syödä vain punaiset osat ja sitä valkoista saatiin sitten Suomeenkin. Sitä oli ihan sellaisina kunnollisina siivuina ja sitten sitä oli käsitelty niin, että siitä tuli ensimmäinen rasvainen levite eli laardi. Sitä kiinteämpää sanottiin jossain piireissä wilsonin pinnaksi. Se oli kuivan leivän ja mustan kahvin kera aine, jonka voimalla metsää kaadettiin. Tehtiin tukkeja, paperpuuta, ropsia ja lopuista polttopuuta eli halkoja. Aamulla mentiin kämpältä leimikolle ja illalla palattiin. Päivällä tehtiin nuotio ja peltipannulla käristettiin läskiä ja nokipannulla keitettiin kahvit. Se oli elämää se, voidaan sanoa, kun ei olla juurikaan koettu.

Päätalon tuotanto kuului ohjelmistoon jossain vaiheessa. Hän tallensi pikkutarkasti kansan elämää monipuolisesti. Siellä vilahtavat olkapäänkopeloitsijoiden koplakunta kuin myös se, ettei raavas mies kulje terviisipoikana. Ruokavaliosta on myös kuvauksia. Pottuja oli omasta maasta ja suolakalana oli särki, joka pääsi joskus kesäytymään, niinkuin hän sitä uutta makua kuvasi. Nokare voita, joskus. Piimää, jota joskus jatkettiin vedellä ja siitä tuli sitten maittavaa huitua.

Äskettäin luin tutkimuksesta, jossa oli tutkittu kananugetteja. Ne piti olla siis kananpalasia, jotka oli kuorrutettu. Tämä ei ole Suomessa tapahtunut, joten lepo vain. Tutkimus osoitti, että monessakaan nugetissa ei ollut nahkaa enempää kanasta saatua materiaalia. Me havaitsemme ruokavaliomme kehittyneen yksinkertaisenterveellisestä monimutkaisenlisäaineelliseksi. Ruoka oli ennen Jumalan viljaa, jota nautittiin kunnioituksella ja aina avopäin paikasta riippumatta. Ruoka oli elinehto, jota ei haaskattu. Nykyisin ruokaa katsellaan, haistellaan, maistellaan ja lopulta heitetään paljon pois. Elikkä tehdään syntiä niitä veljiämme ja sisariamme kohtaan, jolle ei tahdo riittää edes kourallista riisiä tai yhtä sämpylää päivässä.

Onko tämä vain luonnollisen elämämme kehitystä? Vai onko hengellisellä alalla samaa kehitystä menossa? Onko alkuperäinen ja terveellinen ruokavalio unohdettu? Enää ei kelpaa se mikä ravitsee, mutta ei ole kaunista tai korvakäytävissä ihanasti väreilevää. Onko lisäksi tullut mukaan hengellistä veganismia. Tai onko gosheria ja muuta etnistä, joka ei ole kaikille tarkoitettuakaan? Vai onko sitten festivaalihattaraoita, joita joka kulmalla kaupataan? Onko myös kylvöjyvästä polistettu alkio? Kylvö näyttää samalta ja tuntuu kylväjästä samalta, mutta kasvua ei tule.

Mieleeni muistuu tarina vanhalta ajalta, kun oli vielä talonmiehen kunniallinen ammatti olemassa. Paikallinen kirkkoherra kohtaa aamukävelyllään jalkakäytävää hiekoittavan talonmiehen. Hänellä oli siis lapio kädessään ja siitä hän rukkasella huiski hiekkaa liukkauden estämiseksi. Pappi tervehtii ja kysyy: Kasvaako teidän kylvönne jotakin? Johon talonmies: Ehkä saman verran, kun teidänkin kylvönne! Älkää ampuko pianistia, minä vain kerroin!

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s