Tänään on se päivä, jolloin Kotimaa avasi sanaisen tulvan Esikoisuuden ehtoollisasiassa. Aamulla, kun heräsin, minulla oli ylevä ajatus kertoa kahdesta raamatusta. Kun sitten näin otsikot, niin apeus täytti mieleni. Ei tuntunut enää niin tärkeältä kertoa siitä Kelton kirkon alttariraamatusta, joka oli salaa säilytetty entisestä kirkosta tuotavaksi uuden kirkon alttarille. Eikä se hajanainen suolaraamattu tuntunut tärkältä.

Olen elänyt suuren osan elämästäni esikoisuuden helmassa. En niin sopuisana ja kilttinä, mutta kuitenkin. Minulla on vähän samanlainen suhde lapsuudenkotiini kuin myös esikoisuuteen. Muistan miten isäni viimeisillä voimillaan pykäsi mökkimme ja miten hän turvasi Jeesukseen esikoisuuden helmassa. Rakentaminen oli raskasta samoin kilvoitus uskonelämässä. Uskossaan hänellä oli raamattu, jonka tällä hetkellä omistan. Rakennustyössä hänen vatupassinsa oli ainakin aluksi sellainen lautakolmio, jossa oli rautalangassa roikkuva mutteri.

Kun viimeksi kävin katsomassa kotipaikkaa, muistelin hetken aikoja, jotka olivat moninaiset. Otin joitakin kuvia. Tontti oli kasvanut täyteen risukkoa ja vähän isompia puita. Sehän oli sellainen ryteikkö, kun sen aikanaan hankimme ja pelloksi perkasimme. Siinä viljeltiin perunaa pääasiassa. Oli kai siinä yksi lehmäkin vähän aikaa, sitten oli kanoja. Katselin kuin hyvästelläkseni. Ulko-ovi oli rikki, joku ikkuna myös. räystäät roikkuivat, piippu kaatunut. Mieleni tuli puolustella: Ei se ollut nuin huonossa kunnossa silloin, kun siellä asuimme. Haikea olo. Niin katoaa kaikki ihmisen aikaansaannos. Ajan hammas puree ja jälkeläisetkin vanhenevat ja joutuvat luonnon kiertokulkuun.

Ruotsin Lappi oli joskus tärkeä paikka. Olen vieraillut siellä vähän useamman mielialan vallitessa. Kun kesällä kuuntelin jonkin verran kiertueen antia, melkein tulin haikeaksi. Jotain tuttua, mutta myös jotain mistä sanoisi mielellään: Ei minun nuoruudessani ollut noin. Tekisi mieli puolustaa, mutta en tiedä enää ketä puolustaisi. Ei ole selkeää kohdetta eikä selkeää mielipidettä johon haluaisi yhtyä. Ongelma on siinä, että ainutlaatuisesta on mielessäni muotoutunut tavallinen. Raadollisten ihmisten koossapitämä järjestelmä, joka tuottaa jyviä taivaan laariin. Samantapaista kasvua olen ollut havaitsevinani monilla pelloilla. Äänetön huuto lähtee sisimmästäni: Oi Herra armahda! Älä rankaise meitä meidän tietämättömyytemme takia!