Joku sai tartutettua meihin kylpyläaatteen. Niinpä monena vuotena matkustimme Viroon eri kylpylöihin heidän hemmoteltavikseen. Hierontaa, erilaisia kylpyjä ja painepesua veden alla. Yksi oli ylitse muiden ja se on mutakylpy. Mies makautetaan semmoseen kurakaukaloon päällystetään haisevalla mutavellillä ja lopuksi kääritään ikäänkuin kapaloon. Siinä on muovia ja kumilakanaa ja viimeisenä semmonen huopa, joka pitää lämpimänä. Siinä oli sulassa sovussa vanhanaatamin kanssa. Yltäpäältä lämpimässä kurassa. Vanhemmiten ei enää laitettu rinnan päälle, ne tiesivät kai, että kylmä sydän voi lämmetä liikaa.

Eräällä kerralla mennessämme ihmettelimme tien varrella olevia telttoja. Asia kyllä pian selvisi. Olimme tuleet rokkijuhlan aikaan ja kylpylämme sijaitsi keskellä festivaalialuetta. Emme siis saaneet tietoa, ehkä en olisi matkustanut, kun rokki ei ole ihan pestistä. Päivät olivat rauhallisia. Ainoa hankaluus oli siinä, että alueelle oli vaikea päästä, jos mieli käydä kaupungilla. Kun sitten meille vanhuksille koitti nukkumaanmenoaika, niin silloin rokkikansa heräsi eloon. Ryminä alkoi siinä puoliyhdentoista aikoihin ja kesti lähes aamunkoittoon.

Juhla huipentui sitten kansainväliseen ilotulituskilpailuun. Yhden yön vietimme tykistökeskityksen keskellä. Tämän tiedon valossa saattaa olla etu, että senkin on kuullut, jos tykit alkavat puhua. Ihanteet näyttävät vaihtelevan. Klassikot koittivat saada teoksiinsa sointuvaa melodiaa, mutta nykyisin on kovaääninen rytmi muodissa. Aiemmin koitettiin rakentaa ja kunnostaa kauniiksi kaikki paikat ja asiat. Nykyisin haluttaisi tuhria ja rikkoa kaikki varsinkin yhteinen omaisuus.

Tämä on kai sadas bloki, jonka olen väsännyt. Ehkä pitäisi huilata välillä, ettei tule vauhtisokeus ja saattaa olla vaarassa myös tahattomat toistot. Eihän yhden ihmisen elämässä oikeasti voi niin paljon kiinnostavaa ollakkaan. Tämä on kummallista aikaa. Mieli on nuorukaisen, ruppi on keski-ikäisen, mutta kunto ja suorituskyky vanhuksen. Milloin tulee se aika, että nämä kaikki ovat balanssissa ja mikä se taso silloin mahtaa olla. Siinä on kysymys pohdittavaksi loppuiäksi.

Raamatun ihmiset saivat lähteä osa elämästä kyllänsä saaneena ja joistakin todistetaan, että elämänvoima oli säilynyt eikä edes silmät hämärtyneet. Teen itselleni kysymyksen: Hauaisitko oikeasti elää täällä vielä vaikkapa tuollaset kolmesataa vuotta? Vastaus: En, jos vanhenen edelleen ja toiseksi, kyllä taivas aina tämän voittaa, vaikka en tiedäkkään mitä siellä on. Olen kuitenkin varma, ettei Jumalan koti ole huonommin varusteltu ja sinne saamme muuttaa asumaan ihan lopullisesti. Saamme nähdä Hänet niinkuin Hän on, kasvoista kasvoihin!