Pieni ihminen on ihme! Hän on täydellinen eli hänessä on kaikki mitä Luoja on tarkoittanut, kuitenkin hän on täydellisesti riippuvainen saamastaan hoidosta. Emme tiedä syntyvän lapsen kokemuksesta paljonkaan, mutta tuntuisi luonnolliseltä, että se on rasittava kokemus. Lähimmät päivät menee pääosin nukkuen. Vain ravinnon tankkaus ja puhtauden harjoitus tuo hetkeksi reaalielämään.

Ei kuitenkaan tarvita kuin viikko tai kaksi, kun ilmeeseen tulee uutta selkeästi alkaa ympäristön havainnoinnin harjoitus. Tiedon koodaaminen alkaa myös välittömästi. Voi kumpa lapset saisivat vain hyvää koodausta, mutta sitä emme voi heille antaa, vaikka haluaisimme. Emme voi asentaa suojeluohjelmistoa, joka suodattaa pahan pois. Sitä me voimme yrittää tehdä hyvän korostamisella.

Eilen sain muutamia kuvia pojanpojastani hänen isältään. On se käsittämättömän suloista, kun poika haukottelee. Laitoin sen kuvan taustakuvaksi ja rakastun joka kerta lisää, kun koneen avaan ja näen hänet. Olen tainnut menettää kokonaan yhteyden reaalimaailmaan, pahoin pelkään. Olisi niin paljon tehtävää, mutta ei saa aloitetuksi jostain syystä. Olisi editoitava kuvaamiani videoita, mutta niitä on sen verran, että aikaa tuhraantuisi. Vaikkakin pitäisi ajatella yhtä nauhaa kerrallaan.

Valokuvia on tullut räpsittyä nyt ihan ylettömästi, kun kuvaaminen ei kuulunut lapsuuteen. Merkillistä miten minulle rakkaat asiat eivät kiinnostakkaan jotain toista. Lapsellisuudessani se joskus jotenkin masensi. Nykyisin olen ymmärtänyt, etteihän minullekkaan merkitse kovin paljoa, miten jonkin osakesalkku kasvaa tai minkälaisia vermeitä on saanut hankituksi. Olemme yksilöitä! Olisiko kumminkin yksi onnen avaimista siinäkin, että olisimme kiinnostuneita toistemme asioista ja ajatuksista. Ei niin, että jauhaisimme selän takana toisiamme jauhoksi, vaan aidosti kiinnostuen tässä ja nyt ihan livenä.

Olen miettinyt raamatusta Saarnaajankirjan sanomaa: Kaikki on turhuutta ja tuulen tavoittelua… Tämä taitaa jäädä lopulliseksi totuudeksi. Kaapit ja piirongit ovat täynnä tavaraa ja viimein perinnönjaossa lapset ajattelevat, että isä ja äiti olivat hamstereita, jotka säilyttivät turhuutta. Tänne tulimme unisina ja usein lähdemme myös ikäänkuin uneen vaipuvina. Mutka tässä maailmassa on tullut tehdyksimitä siitä seuraa? Emme tarkasti voi tietää tai oikeasti ei yhtään mitään ainakaan minä en tiedä.

Jää kysymys: Miksi meille annettiin juuri ne lähimmäiset, jotka saimme? Saimmeko yhdessä jotain aikaan, vai oliko yhteiselomme vain toisiimme törmäilyä satunnaisesti.