Inkerin laulu

Ol isänmaani Inkeri, mä sinne kaipaan ain! Nämä laulunsanat joskus kaikuvat mielessäni, kun sen niinä vuosina kuulin useasti, kuun sain olla mukana. Vuonna 1989 olin mukana ensimmäisellä seurakuntamatkalla. Silloin päästiin ensimmäistä kertaa turistibussilla Kelttoon. Neuvostoliiton aikana oli niin hyvä järjestys, että turistille annettiin tietää, ettei kaupungin ulkopuolella ole mitään kiinnostavaa eikä sinne saa mennä. Kannaksella ei saanut pysähtyä, eikä turistitien varrella ollutkaan mitään syytä pysähdellä, koska tie oli rakennettu korpeen. Se on aina mielessäni, että kontrastit olivat kovin ankarat. Jos vaikkapa ajatellaan kullattuja kupoleita ja jotain mummoa alivuokralaisena, jolla ei ollut tiedossa sukulaisia.
Olen kuullut hautajaisista, jossa oli neljä saattajaa.- Pappi, joka siunasi. Kirkon talonmies-suntio. Suomalainen talkoolainen ja kanttori. Ihminen voi olla todella yksinäinen.

Tänään sain tilaamani Inkerin kirkko-lehden numeron käteeni. Katselin sitä peilaten siihen mitä oli ja mitä nyt on. Muistan Aarre Kuukaupin puhetta jossain tilaisuudessa. Hän sanoi: Seurakuntien pitäisi keskittyä päätehtäväänsä. Nyt monet seurakunnat ovat kuin kolhoosin osastoja. Se oli tietenkin totta. Jossain keskityttiin perunan viljelykseen, kun vapauden myöta maata sai vuokrata vapaasti. Jollakin seurakunnalla oli rekkoja, jotka ajoivat tavaroita. Jossain korjattiin kirkkoa kirpputorin tuotolla. Toimeliaisuus on hyvä asia, mutta siinä on myös puolensa.

Nyt näyttää siltä, että Inkerin kirkko on kirkko kirkkojen joukossa. Kaikki kirkon tunnusmerkit ovat olemassa ja rakenteet toimivat. Piispa on piispa piispojen joukossa, vaikka hän onkin saanut vain pukijan viran meidän rituaaleissamme. Hän ansaitsisi työalansa takia kunniapaikan kaikkien Suomen piispojen rinnalla. Yksi asia pisti silmääni lehden sivuilta ja se oli nuo vanhusten kodit. Niitä oli tullut monta lisää. Olisiko niin, että se on veroa ulkomaan avusta, jota kirkko maksaa.
Toki vanhukset ansaitsevat hoivatut iltahetket, siitä ei ole kysymys.

Jotenkin tuntuu, että raja pyhän ja arkisen välillä pitäisi jotenkin tuntua. Uskossa tehty työ on Jumalan palvelusta, sanoi Luther suurinpiirtein näin. Nämä rajapinnat ovt kuitenkin niin hämäriä, koska siinä tapauksessa taloudellinen tai muu toiminta voidaan ajatella hartaudenharjoitukseksi. Monen mielestä bisnes pyörii paremmin, jos pyhyys jää siitä sivummalle. Hetkeksi jään muistelemaan niitä hetkiä lihapatojen ja teehetkien äärellä. Vaikka vauraus ei ollutkaan silmiinpistävää, niin kaikki siellä palvelivat suurella sydämellä meitä, jotka usein olimme kiireisiä. Ruoka maistui, mutta saatoimmeko antaa heille jotain, sitä mietin. Falilejevon lapsia olen ajatellut paljon. Meillä oli pieni kontakti, mutta nykyistä tilaa en tiedä. Emmeköhän osanneet huomioida kolhoosin johtajaa, kun kokoustilamme muuttuivat matkan varrella. Ensin saimme juhlasalin, sitten juhlasalin eteisen ja viimeisen kerran olimme kirjastossa. Haaste oli liian suuri, emmekä olleet oppineet siirtämään vuoria. Suljen lehden huokaisten, mutta olethan Sinä Isä sielläkin Pyhässä Hengessä. Johdata heitä, joita emme oikeastaan osanneet.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s