Päivänä muutamana tässä päätin päivitellä veispuukkiani. On muuten kiva sana tuo päivitellä. Voi minun päiviäni on suurinpiirtein samaa, kun merihädässä sanotaan : meidei. Päivittelin veispuukkia kahdessakin mielessä:Voi, ompa täällä taas tavaraa runsaasti ja niistä pitäisi löytää ne helmet ja ne tärkeät henkilöt, joiden kanssa on hyvä kommunikoida. No, joka tapuksessa avasin joitakin valokuva-albumeja, joita kertyy tai on kertynyt jokaiselle kameran omistaneelle. Tänään ollaan niin tiki-tiki-henkisiä. Pakkaamme bittejä koneisiimme ja joskus joku hiljainen ääni muistuttaa, että pitäskö laittaa välillä levylle? No jos mä huomenna ja siinä samassa alkaa savunhajua leijailla ja havaitsen: Minulla oli siis muutamia satoja toinen toistaan tärkeämpiä kuvia.

Tässä onkin aasille jo siltaa hyvin pitkälle ja alan tulla asiaan hiljalleen. Käteeni hakeutui myös albumi, jonka kannessa oli taidokkaasti tekstattu: Kypros, lokakuu 1988. Se oli ensimmäinen matka etelään ja päätin olla perusteellinen. Tein albumin sisäkanteen taskun, johon keräsin kartat ja kaikki laput reissulta. Liimasin kuvia joka sivulle ja tekstasin kuvasta tärkeät tiedot. Albumi muuttuikin käsissäni eläväksi kokemukseksi. Muistan tarkkaan, miten sitkeät kanssamatkustajat vain käänsivät makaustaan, kun aurinko alkoi jo osoittaa laskun merkkejä. Vaimoni sai aurinkoihottumaa, mutta emme hetkeksikään hellittäneet. Olimme edelläkävijöitä, kun keräsimme d-vitamiinia, vaikka ei meillä ollut siitä vielä aavistustakaan. Vain pinnalliset vaikutukset vaikuttivat tärkeiltä.

Teimme myös huikeita kiertoajeluita. Kun katselimme vuoristotiellä ikkunoista, niin tyhjää oli molemmin puolin, ainakin näytti siltä. Kurvailimme Troodos-vuoristossa ja myös luostarissa. En rohkene nyt sen nimeä laittaa, koska olisi se niin noloa , jos se olisikin ihan väärä nimi. Siellä saimme oppaalta kuulla, että joku retkikunta aiheutti katastrofin. Ajatelkaa hetken. Joku turistinainen oli innostunut munkkiudesta niin, että halasi ja suuteli munkkia, joka järkyttyi pois tolaltaan. Meidän retkikuntaa varoitettiin kaikista ilon purkauksista, jos satumme munkin näkemään. Edellinen järkytys aiheutti puolisen vuotta kieltoa viedä turisteja edes lähelle luostaria.

Minun on pakko tehdä hyvin nolo tunnustus. Olin jäänyt eläkkeelle muutamaa kuukautta aikaisemmin. Tämä siksi, että olin saanut pikkasen mania lahjaksi, jolla osittain sain ostetuksi itselleni Ricoh-merkkisen kameran. Siinä oli sellainen nappi, joka ponnautti objektiivin ulos muutaman sentin. Se oli siis tämmönen oikein turistin unelma. Menimme sitten illan viileydessä ruokailemaan kadunvarsirtavintolaan. Palasimme sitten huoneistohotellille, jonka nimi oli White Arches. Siellä havaitsin, että minulla oli mennessä kamera, mutta palatessa ei. Saimme sitten taksin jostain ja yksi seurueemme nuorista naisista osasi englantia. Hän pyysi ajamaan hitaasti, kun meillä oli ainoa muisto minkälainen oli pöytäliina, jonka päältä illallisemme nautimme. No, paikka löytyi ja kamera oli nätisti siellä baarin hyllyllä eikä löytäjä suostunut vastaanottamaan palkkiota, joten notkein selkärangoin kiittelimme häntä. Huojentuneina!

Ruokailemassa kävimme vähän kauempanakin, koska siellä on aina prempaa, näin luulimme. Viimeisenä iltana päätimme mennä mäen alas ja poiketa lähimpään ravintolaan, jonka olimme ylpeästi aina sivuuttaneet ja siellä saimme lomamme parhaan aterian, ainakin näin olen muistavinani. Matkailukärpänen pääsi puremaan sen verran, että päätimme tehdä joka vuosi yhden matkan, mutta se ei kuitenkaan pitänyt kutiaan. Muutamana vuotena kävimme jossain, mutta välivuosia on jäänyt ja jää kiihtyvällä vauhdilla. Suljen albumini haikeana. On sitä ollut joskus vetreyttäkin eikä vatsanahka roikkunut vyön yli, tukka ei ollut vielä päästänyt väriään. Tänään sanon kuitenkin samaa, jota lapsuudessa kuulin vanhempien sanovan: Tallella eletty elämä.