Kuka sotki minun viilini

Jotkin asiat laukaisevat takaumia eli muistoja. Mikähän siinä lie, ettei muistikuva eli muisto saa olla muisto? Miksi pitäisi puhua takaumista? Yksi takauma on nykyisin usein mielessäni, kun viilipurkkeja availen. Lähinaapurissa oli poikamiesisäntä ja sitten vanhaemäntä, isännän äiti. Kyllä isäntä sitten emännän sai taloon myöhemmin. Tähän liittyvät kesän heinätyöt ja syksyn perunan-nostot.
Heinäaikaan usein odotimme emäntää tulevaksi kori käsivarrella, jossa oli kahvijuontiin tarvittavat tarvikkeet. Kahvia joko pannussa tai sitten lasipulloissa, jotka olivat pujotetut villasukkiin. Pullaa ja sokeria ja kermaa piti olla. Ruokailemassa käytiin toki talon tuvan pitkässä pöydässä.

Usein ateriaan kuului viili, joka valmistui saviastiassa. Sileä ja kermainen mattapinta. Siihen oli nautinnollista upottaa lusikkansa. Jos kysytään makua, niin maalaispoikana ainoa sana, jolla voin kuvailla oli: Hyvää! Vanhaan hyvään aikaan ei lehmillä ollut prosenttirajaa tuossa rasvantuotannossa. Paras taisi olla kuuden prosentin nurkilla meidän kylällä. Niillä prosenteilla syntyy kunnollinen pinnoite eli kermainen kerros. Koostumusta oli kahta lajia riippuen talon viilisiemenen laadusta. Toinen lohkeaa asiallisesti ja täsmällisesti toinen taasen venyy niin, että toinen pää on vielä kupissa, kun toista päätä suuhun sovittelee. Kummallakin on kannattajansa, Minä nautin täsmällisistä annoksista siis lohkeileva on suosikkini.

Kaupunkiin muuton jälkeen kaikki on toisin. Aluksi asioita tulvi elämään niin paljon, että viilitutkimuksiin tuskin oli aikaa. Nyt seestyneessä vanhuudessa voi palata lapsuuden perustotuuksiin. Tosin aitoon tunnelmaan ei enää pääse, kun ei ollutkaan osuuskauppaa eikä osuusliikettä. Ne olivat lapsuuden ostosparatiisit ja ideologia määräsi kummassa käydään, ei hinta eikä tarjouksia oltu vielä keksittu, kun kerran kaikki oli tarjolla rahaa tai vastakirjaa vastaan.
Aikanaan alkoi uusi jakso kera viilien. Nyt vain asiat olivat pahasti muuttuneet. Enää ei emäntä kantanut saviastiaa kylmäkomerosta, vaan piti pakata muovipurkkeja kassiin. Siinä oli myöskin se ongelma, että koskematonta pintaa ei ollut mahdollista tarkistaa. Yllärit tulivat vasta kotona esille. Kun sitten siirryttiin pahvipakkauksiin, luulin, että ongelma on ratkaistu. Ei enää hölskytettyjä viilipurkkeja. Arvaa olinko pettynyt ja mieleni pahottanut, kun sama meno jatkui.

Kysyn vain kuka ja miksi kääntelee viilipurkkeja ylösalaisin niin, että kermakerros tarttuu kanteen ja siinä pinnalla kelluu vesi? Olenko tullut petetyksi ja voisinko nostaa korvauskanteen, kun en saa paikanpäällä tarkastaa ostostani ja todeta sitä virheettömäksi. Miksi en monestikkaan saa käteeni koskematonta kermapintaa sillä se on tärkeää, vaikka se onkin vain varjo entisestään. Lähes läpikuultava.Näin pitkän aasinsillan rakensin todistaakseni, että ihmiset ovat kuin viilipurkit ojennuksessa tilaisuuksissa. Kaikki näyttävät samalta, mutta sisältöä voi olla kahta laatua. Lohdullista kuitenkin on havainto, että en heitä hölskytettyäkään menemään vaan nautin sen kyllä ja lopputulos on ihan samaa siellä mahalaukun sisällön joukossa. Ei heitä myöskään Hän, jolla olisi valta ja voima, mutta myös kunnia. Muistetaan Herramme pyhyyttä ja toivotaan, uskotaan ja rukoillaan, ettei yhtään heitetä pois!

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s