Harmaana ja sateisena päivänä täytyy keksiä itselleen viihdykettä omasta päästä. Joskus on hyvä viihdyttää itseään muistoilla eikä aina pidä ulkoistaa sitä toisten väsäämille ohjelmille, joita sadoittain tulvii maailmaamme, jos vain annamme tilaisuuden. Miksi joku toinen antaa minun aivoilleni sisältöä ja minä uhrilampaan tavoin annan itseni altistua kaikelle, jota joskus paheksun suorastaan.
Aivankuin itsestään alkoi elää joku hetki etelässä. Paikkaa en enää tunnista enkä viitsi katsella karttoja, joista se kyllä kai selviäisi. Kuitenkin siihen muistoon kuuluu sellainen kaksoiskaupunki, jossa häilyvä raja on jossain siinä välimaastossa.

Pimeys avautuvalla merellä jataustna olevalla vuoristolla. Rannan tuntumassa nauhamainen kaupunki kiertää jotain Välimeren lahtea. Se nauha siinä rannan ja vuoren välissä on kirkkaasti valaistu. Se mikä kiinnittää huomiota on moninainen musiikki. Suomalaisittain se olisi seuraavaa: Edestä kuuluisi ryysyrantaa, takaa satumaata ja oikealta mustaa ruusua ja vasemmalta voisi kuulua karaokena rentun ruusua. Jokaisessa pisteessä näppylät on asennettu niin, että vain omat äänet kuuluvat. Ehkä kukaan ei ollut ajatellut mitä kokee hän, joka ei astu parrasvaloihin vaan etsii pientä mielihyvää patikoinnista ehkä rakkaansa kanssa pikkuisilla kujilla. Ihminen itse tarvitsisi vain muutamia katulamppuja välttääkseen törmäykset. Jonkin pisteen, josta saa vaikkapa pitaleipää. Tuosta pitaleivästä tulikin mieleeni se ensimmäinen reissu. Joku seurueemme jäsen oli kuullut, että pitaleipä on etelän herkku. Niinpä päädyimme tilaamaan sitä. No, me saimme vaalean läpyskän eteemme, jossa kuoret olivat irrallaan toisistaan ja se oli tyhjää täynnä. Tilauksen olisi pitänyt sisältää myös joku sana täytteistä, jota sanaa ei ollut silloin käytettävissämme.

Minulla on rauhallinen koti ja sopivan hiljainen vaimo, ei siis fyysistä älämölöä ole. Kuitenkin, kun vietän aikaa ruudun ääressä jonkin verran, niin joudun etelän polulle jo vaikkapa avatessani hengellisenä pidetyn Kotimaan verkkosivun. Miten niin perin erilaisia ajatuksia syntyy samasta asiasta päivittäin? Miten joku on jollekkin suuri synti ja toiselle siunaus, josta saa kiittää jumalaansa. Miten joku on liian uskovainen samaan pöytään kanssani tai liian liberaali tai jotain liikaa tai liian vähän. Jos kristikunta on kuin orkesteri, joilla ei ole yhteisiä nuotteja eikä kapellimestarilla tahtipuikkoa ja kaikki soittajat olisivat selin häneen, sellaiselta tuntuu asiat tällä hetkellä.

Ajatellaampa tilannetta: Haitari soittaa säkkijärven polkkaa, trumpetti satumaata, viulu soittaa porilaistenmarssia ja joku koittaa veisata siellä joukossa oi herra, jos mä matkamies maan. Miltä se kuulostaisi. Joku ajattelee, että laitetaan omaan soittimeen lisää volymia, että se peittää toiset. Jos se ei auta, niin ajetaan joku ulos ja soittakoon porstuassa. Kapellimestari nyökyttelee, että ompa luovuus huipussaan. Mikä sitten neuvoksi? Ensin pitäisi katkaista sähköt, että vahvistimet lakkaisivat toimimasta. Sitten pitäisi kapellimestarin huutaa, että hiljaisuus. Kaikkien pitäisi kääntyä samaan suuntaan ja sitten jaetaan nuotit ja aletaan tapailla ensimmäisiä sointuja, sitä Herramme haluaisi tänään!