Vuosi sitten kirjoitin muistaakseni jotakin ajasta isänpäivän jälkeen. Siihen liittyi määrättyjä asioita. Tänä vuonna keskityn olemaan isoisä eli pappa meidän perhekunnan mukaan. Muut nimitykset ovat yhtä hyviä, kun ne on annettu hyvästä mielestä ja keskinäisestä rakkaudesta. Eri murrealueilla on erilaisia nimityksiä ,eri perheenjäsenistä ja mikä kummallisinta, jossain voi olla joku hellittelynimi ja toisaalla pahinta laatua oleva haukkumasana. Miten tällaisessa maassa voidaan elää kristillisesti, jos emme saa puhua kaanaankieltä, joka olisi kaikille samanlaista?

Sitten viime isänpäivän on sukumme kasvanut yhdellä rakkaalla Konsta-pojalla. Mielenkiintoista on seurata sitä vaihetta, kun ihmisen alku alkaa tiedostaa olotilaansa ja itseään. Harhailevat silmät kohdistuvat täsmällisemmin ja havainnointi selvästi lisääntyy. Silloin ihmisen ”kovalevylle” aletaan luoda niitä alustoja erilaisille asioille ja toiminnoille. Äidin ja lapsen suhde on erityinen ennen syntymää ja aina sen jälkeenkin. Ruokkimisihmeen yhteydessä luodaan yhteys, jota isäkään ei voi saavuttaa. On varmasti hyvä, että sellainen leimautuminen tapahtuu, ettei aina menisi sylistä syliin siellä ja täällä ilman, että erityis-suhdetta syntyisi. Isä ja äiti halusivat viettää ensimmäistä isänpäivää perhepiirissä ja se on hyvä asia. Pappa ja mummi sai kuvallisen tervehdyksen uudelta suvun mieheltä.

Tämä maanantai on taasen poikkeava, kun lapsemme on viihtynyt luonamme. Kolmesti viikossa hän on taasen dialyysikoneessa kiinni useita tunteja kerrallaan, tänään on se päivä taasen. Elämän ilot ja koetukset käyvät käsi kädessä. Eilen saimme vieraita ja söimme kakkua ja jäätelöä ja jotain muuta hyvää. Joku potee työttömyyttä ja samalla vain osittaista terveyttä. Olemme äkillisesti tuleet aikaan, jossa lapsillamme on aikuisten ongelmat käsillä. Emme osanneet ajatella silloin, kun he olivat lapsia, miltä he tulevat aikuisena näyttämään ja miten elämässään pärjäävät. Lapsenlapsen kohdalla tunteet ovat kahdenlaiset. Me ymmärrämme heidän suloisuutensa, mutta jo voimme aavistaa mitä edessäpäin on. Ristiriita antaa aiheen rukoilla: Varjele lapsia pahalta! Ehkä moni paino johtuu heikosta uskosta, vaikka oma elämä todistaa Jumalan varjeluksesta. Monesti ainakin minä olisin luotsannut asiani katastrofiin, jos Jumalan käsi ei olisi estänyt.

Pappana on kuitenkin ihan kiva olla. Tehdään sopimus, että ollaan pappoja, vaareja ja ukkeja koko vuosi, mutta annetaan yksi päivä vuodesta siitä pelkästään nauttien. Annetaan huolien olla silloin taka-alalla ja otetaan vastaan lahjoja, jos saamme, ihan kursailematta ja kuunnellaan kiltisti niitä sanoja joita joskus sanotaan juhlapäivän tavan mukaan. Me olemme siis jo antiikkia, jota ei ole enää tarkoitettu niinkään käytettäväksi, mutta ihailtavaksi. Onpas hyvin säilynyt ja ihan nelkyt-luvulta, jos joku sanoisi niin olisihan se mukavaa. Elämän moninaisuus puhuttelee ja on jotenkin haikeus mielessä, kun lopulta löydän pisteen tähän juttuun.