Vuosipäivä

Tänään aamupäivällä tuli 55 vuotta täyteen siitä, kun olimme isäni vuoteen äärellä seuraamassa hänen poislähtöään. Hän oli ollut tajuttomuudessa toista vuorokautta ja vain huokaisi syvempään ja se oli siinä. Poislähtö ei kertonut mitään hänen uskostaan tai epäuskostaan. Vain huokaus ja hiljaisuus. Sellainen asia muuttaa tilanteen perusteellisesti. Siihen aikaan oli pidettävä kuutisen tuntia sisällä, että tilanne on selvä. Kylältä tuli henkilö, joka tiesi asiat miten toimitaan. Huone, jossa kuolema oli vieraillut, tyhjennettiin ulos. Siellä pakkanen desinfioi vermeet ja arkku kannettiin ulkorakennukseen.

Nyt siis vanhemmalla iällä olen rohjennut availla niitä paketin solmuja, joka sisältää minun lapsuuteni ja varhaisnuoruuteni. Sieltä on löytynyt paljon epäkuranttia tavaraa. Syrjäisessä mökissä erillään ihmisistä varttuminen ei ole antanut kovin hyviä eväitä edes arkielämään. Tavalliselle ihmiselle normaalit asiat ovat olleet minulle täysin vieraita ja se on vienyt minua noloihin tilanteisiin. Olen ottanut vastaan tehtäviä, joita en ole osannut kertakaikkiaan hoitaa. En ymmärtänyt pallopeleistä eikä ollut muutakaan sellaista, josta olisi saanut elämäänsä nostetta. Mieleeni on jäänyt erään opettajani sanat: Eihän sellaisesta kodista voi tulla tuon kummempia. Silloin ehkä kolmasluokkalaisena en ymmärtänyt mitä hän sillä tarkoitti, nyt aavistelen jotain.

Arkana ja pelokkaanakin olen koittanut kelata isäsuhdettani, joka ei ollut kovin mukava. Voisin olla ehkä katkerakin, jos en olisi istunut silloin kuusitoistavuotiaana hänen sänkynsä vierellä niitä hetkiä viimeisinä elinkuukausina. Kovasta ja hallitsevasta miehestä oli tullut nöyrä armonkerjäläinen. Melkein oli liian hyvää ollakseen totta, mutta totta se oli. Minulla meni pitkät ajat siihen, että en ikävöinyt häntä. Nyt, kun oma ikä kallistuu pian niille lähtökymmenille, joskus löydän itseni kaipaamasta molempia vanhempiani. Molemmat olivat olosuhteiden uhreja ja saivat maksaa kallista hintaa. Elämä oli kovaa elettäväksi käytettävissä olevilla eväillä.

Nyt ajattelen itseäni ja mietin, onko minun sänkyni vieri paikka, jossa lapseni viihtyvät, jos saan valmistautumisen aikaa. Istuvatko he kiireettömästi, kun poislähtijä kelaa elämäänsä. Kelaa ja kelaa samoja asioita edestakaisin. Nyt, kun pääni joltisesti pelaa, päätän seuraavaa: Koitan muistaa kiitollisuudella niitä hyviä asioita, jotka ovat pitäneet minut pystyssä tähän asti. Asioita, joita en ansainnut, vaan sain Jumalan lahjana. Taivaallinen Isäni! Johdatuksesi on yliluonnollisen ihmeellinen.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s