Nuo sanat kuuluvat tuomiosunnuntain evankeliumiin. Ne luetaan samalla rutiinilla kuin muukin teksti, vaikka ne kohdat ansaitsisivat erityishuomion. Nimittäin siinä ilmaistaan ne kriteerit mitä siinä tuomiossa otetaan huomioon. En ole varma siitä, onko tämä juuri viimeisentuomion sanajärjestys ja muoto, mutta ajattelua näiden sanojen pitäisi aiheuttaa. Erityisesti uskovien joukossa.

Monena tuomiosunnuntaina olen lukenut nuo sanat vankilan saarnatuolista ja koittanut avata ajatuksia siitä. En suinkaan ajattele niin, että jokainen vankilassa istuva olisi Jeesus valepuvussa. Punaharmaassa puvussa, jonka selässä lukee RISE. Sain jostain pohjoisen vankilan diakonilta kuvan, joka esittää uusittua kappelia. Muutamat henkilöt olivat työnäytteenään valmistaneet uudet kalusteet vankilan kappeliin. Yhdessä kuvassa olivat vankiveljet polvistuneina armonalttarin edessä. Emme tietenkään ajattele niin, että puusta ja jostain muusta valmistetut kalusteet olisivat jotenkin pyhiä, mutta käytön puolesta ovat. Siinä syntinsä tuntevat ihmiset voivat osoittaa Herralleen kaipauksensa puhtauteen ja pyhyyteen.

Yksi ajatus valtaa joskus mielen. Kun uskomme, että Jeesus on läsnä lupauksensa mukaan niissä tilaisuuksissa, mutta istuuko Hän siellä penkillä vai onko Hän kanssamme siellä alttarin puolella? Kai ihanne olisi siinä, että me tiimiläiset näkisimme Hänet siellä yleisön joukossa ja yleisö näkisi, että Hän on tullut kanssamme kohtaamaan heitä?

Maallinen oikeus tuomitsee ja yleinen mielipide harjoittaa samaa. Tuomita osaamme jokainen väärät teot vääriksi ja vääriähän ne ovat. Jokainen teemme vääriä asioita, mutta vain osa meistä ylittää syyttämiskynnyksen. Paitsi meillä on itsellämme syyttäjä, joka ei harjoita kynnyskysymyksiä vaan syyttää kaikista tasa-arvoisesti. Olisiko niin, että olemme omavaltaisesti laittaneet kynnyksiä, jota ylittämällä vasta tunnemme syyllisyyttä. Kynnykset voivat olla suorastaan lainsäädännössä, joka antaa taitavalle suuret mahdollisuudet tehdä samaa, josta toinen on istumassa, mutta toinen ei. Eräässä tilaisuudessa puhuja ihmetteli tapaa, jolla etsitään sopivaa rajaa lähestyä maailmaa niin, ettei pelastus vaarannu.

Jos ihmisen omantunnon määrittelijä on maallinen laki, silloin voi esiintyä tuomion enkelinä jokaista lainrikkojaa kohtaan ja näin pahuus on ulkoistettu pois itsestä ja sisäistetty vankeinhoitolaitoksiin. Armosta elävä ei siihen kykene, koska omakin pelastus perustuu ristin voimaan. Sillä armosta me olemme pelastetut, emme tekojemme kautta, ettei kukaan kerskaisi!