Armoistuin on tuttu termi varmaan jokaiselle esikoisten seuroissa käyneelle/kävijälle. Olen vuosien varrella odottanut, että joku kertoisi sen paikan missä se täsmällisesti on. Armoistuin juontuu vanhastaliitosta ja silloin tiedettiin tarkasti millainen se on, missä sitä säilytetään. Siitä oli myös tarkat määräykset miten sitä kuljetetaan, kun leiripaikka vaihtuu. Lisäksi oli myös määräykset kuka saa sitä kantaa. Sitä kannettiin kahdella puuseipäällä, jotka olivat pujotetut neljään kultaiseen renkaseen. Ihan tässä tuli mieleeni, että siihen koskeminen oli hengenvaarallista. Oliko kuljetustapa väärä, kun sitä kuljetettiin härkävankkureilla. Kun vaunut meinasivat kaatua ja Ussia koitti tukea sitä kädellään, hän kuoli. Olivatko tangot siksi, että siihen koskeva kuka tahansa olisi kuollut, en tiedä.

Nyt meille julistetaan: Armoistuin on Hänen seurakunnassaan. Sen tarkempia koordinaatteja nykyisin ei pystytä osoittamaan. Tällainen hehtaarikartoitus toisi totaalista tuhoa pelastuslaitoksen toiminnassa, jos koordinaatit olisivat seuraavat: Perälässä palaa lato, menkää sammuttamaan. Hebrealaiskirje kertoo meille, että vanha oli uuden varjo! Onko tässä nyt käymässä niin, että varjo on kohdetta tarkempi? Uskon, että se on harhaa. Vanhassa testamentissa oli pappissuku. Terve leeviläinen oli pappi ilman selityksiä. Nykyisissä liikkeissä on syntynyt ”pappis-sukuja” ja avioliitto sopivaan sukuun tartuttaa ihmiseen pappeuden. Kirkon piirissä pappeus toimii opintojen suorittamisen perusteella. Henkilökohtainen usko on henkilökohtainen asia.

Vanhan testamentin armoistuimelle piti viedä uhriverta. Uuden testamentin armoistuin vuotaa sovintoverta. Missä siis Hän on? Pietari puhui kuninkaallisesta pappeudesta. Jokainen uskova on kuninkaallinen pappi! Hänen sisimmässään asuu Jeesus armoistuimena, sieltä vuotaa myös se kristallin kirkas virta. Kun ajattelemme asian näin, niin sovintoveren käsittely saa uuden merkityksen ja siitä tulee elämän ja kuoleman kysymys. Anteeksiantamisen välttämättömyys nousee asiaksi, joka ratkaisee meidän ikuisuutemme.

Tämän alun lainasin toisesta paikasta omasta kirjoituksestani pääosan. Kun paljon harjoitetaan oppikeskustelua, niin se tahtoo muuttua teoreettiseksi. Omaa kokemusta ei tarvitse kuljettaa rinnalla eikä sillä ole mitään sijaa, kun opillisiksi ryhdytään. Löytyy paljon todistusaineistoa miten asioiden pitää olla. Joku homma nimetään herrnhutilaisuudeksi ja joku asia pietismiksi ja monen mielestä tuntuvat olevan hylättävää kamaa, kun ne aiheuttavat häiriötä normaaliin elämään. Minä en noista paljon tiedä, mutta sen tiedän, että Pyhän Hengen todistus sisimmässä päihittää monet todistelut oikeassa olemisesta. Olen vanhemmiten tullut siihen tulokseen, että keskustelussa hyväksytyksi tai ymmärretyksi tuleminen ei ole niin tärkeää enää. Me vain kylvämme joka paikkaan, hyvään ja huonoon paikkaan. Se on onni, etten näe sitä hyvää maata niin kovin tarkasti, koska silloin alkaisin säästää siementä. Luonto kuitenkin opettaa, että Isällämme on niin suuret siemenlaarit, että koivun siementäkin voi laittaa myös asfaltille tai muulle katukiveykselle.