Kova sydän

Epäilen, että minulla on kova sydän? Marketin aulassa minua lähestyy henkilö, jolla on pienenrahan puutetta. Taidettiin elää markan auvoista aikaa. Hän sanoi tarvitsevansa viitosen. Siinä vaiheessa minulla oli lihasydän. Kaivoin kukkaroni ja etsin sopivaa rahaa. Asiakkaani haukan katse havainnoi suuremman riistan ja hän sanoi: Annakkin kymppi! Siinä vaiheessa betoni sisälläni kovettui ja sanoin: Sun täytyy sanoa heti mitä sä tarvitset ja sä pyysit vitosta ja sen saat.

En tiedä mikä akatemia tätä opettaa, mutta se on tainnut läpäistä yhteiskunnan. Näen ilmoituksen: Maailmassa on tälläisiä paikkoja ja tälläisiä ihmisiä ja heillä on tälläisiä tarpeita, lähtisitkö kympillä mukaan talkoisiin. Kun ajattelen raamatun sanaa, ettei pyytävältä saa sulkea sydäntään, niin tartun asiaan. Kohta saan ylivuotavan kiittelypuhelun, olen ilmeisesti pelastanut jonkin maanosan tulevaisuuden. Sitten ääni muuttuu: Olette sitoutunut kymppiin, mutta melkein kaikki muut ovat laittaneet viisitoista. Kiittelystä lämmenneenä, olenhan hyvä ihminen, suostun, että antaa mennä sitten. Kuluu joku aika ja sitten pitäisi melkein tuplata koko juttu, koska asiat ovat nyt sillä kantilla. Olen ulkona kävelemässä, huohotan ja kuulen huonosti ja hätä tuntuu olevan niin konkreettinen, joten oikeastaan päästäkseni tilanteesta, suostun siihenkin.

Harmittelen lepsuuttani, mutta toisaalta nyt jossain aletaan voida paremmin minun ansiostani. Päätän kuitenkin, että koitan kehittää panssaria siinä, että minun interssini on päättää itse mitä tuen ja mitä en. Tästä tulee nyt julkinen pahoittelu. Kirkon Ulkomaanapu tarvitsee minulta pientä tukea. No ei siinä mitään, vaikka joku toinen saa nimensä aikairjoihin, kun on tehty sitä ja tätä. Valtio vähentää apuaan! Hetkinen, tekeekö Kirkon Ulkomaanapu hyvää Valtion rahoilla? Ilmeisesti, kun minun pitäisi kompensoida viidelläkymmenellä prosentilla menetystä, joka ei edes ole niin suuri. Jotenkin tökkii se, että tulee nyhdetyksi tulemisen olo, enää en olekkaan se jalo hyväntekijä vaan nyhtämisen kohde, jonka uhrista kiitellään nyhtäjää??? En minä tietenkään mitään kiitosta ansaitse. Luterilaisena ansaitsisin luudan varresta joka päivä.

Kesä on telttajuhlien aikaa ja sielläkin tarvitaan rahaa. Joku vain sanoo, että kannetaan kolehti, rakkauden lahja, tai uhri. Joku sanoo, että jos ette nyt käännä kukkaroanne nurin, niin saatatte meidät konkurssiin ja me olemme esittäneet teille hyvää ohjelmaa monta päivää. Kädenvääntö jossain sisimmässäni käynnistyy. Tilasinko minä syntinen tämän teltan tähän? Vai olenko syyllinen johonkin, kun olen istunut teltalla joitakin tunteja? Jos kuuluisin porukkaan, niin kantaisin vastuuta kukkarollani ihan vapaaehtoisesti. Vaadittuna olen ilottomampi! Onko antamisen ilo muuttunut paheeksi, kun se ei enää kerjuupuheen jälkeen tunnu iloiselta asialta.

Kotitalouden budjetti ja julkinen budjetti ovat eri maailmasta joka hyväntekeväisyydessä. Kotitaloudessa pitää elää tulojen mukaan ja laatia budjetti vasta sitten, kun rahoitus on kasassa. Julkinen toiminta on niin, että laaditaan ensin menot ja siihen nyhdetään tulot. Mielestäni eräs liikkuva julistaja sanoitti asiansa hienosti. Hän siis tarvitsee pensarahaa niinkuin muutkin. Hän sanoi: Minä en halua yhtään itkevää senttiä itselleni! Toisaalta voisi kysyä: Onko joku rukoillut itselleen antamisen armolahjaa?

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s