Mannerheimin karvalakki

Ajelen usein autolla Turussa Puistokatua Mikaelinkirkon ohitse. Siinä on vasemmalla kumpareen rinteessä Mannerheimin patsas. Ajattelin mielessäni, että suomalaisella tulee olla hänen kuvansa suurena, keskisuurena tai ainakin pienenä. Kummallista, että niin suurmies mahtuu niin pieneen kuvaan. No ehkä historia onkin hänet kutistanut pienemmäksi. Kävin siis räpsäsemässä kuvan patsaasta. Kun sitten kotona siirsin kortilta kuvat koneelleni, havaitsin hänellä olevan karvalakki päässään. Talviseen kuvaan sellainen sopisi, jos olisi lunta, mutta kesällä kukkien keskellä puiston laidassa kököttää karvalakkipäinen hahmo, tosin vain rintakuva.

Uudempi historianselitys on löytänyt siinä sankaritarinassa pahoja puutteita ja oikeastaan hän oli henkilö, joka toimi äänitorvena. Kun aikaa kuluu, niin suuretkin glooriat halutaan riisua pois. On muuten kummallista, että myöhempi tutkimus on aina parempaa eli mitä pitempi aikajänne, sitä enemmän löydetään uutta ymmärrystä. Aika muuttaa asioita niin, että joku sukupolvi meidän jälkeemme ihmettelee niitä kummallisen näköisiä kiviä, joiden kylkeen on laitettu nimilaatta. Mitä joku erikoisen näköinen kivi kertoo jostain vaikkapa valtionpäämiehestämme. Ei edes kerro miltä näytti.

Miten sitten käsittelemme Mestariamme? Jeesus Kristus osataan ja uskalletaan kuvata miten milloinkin, vaikka oikeasti kukaan ei tiedä miltä Hän näytti. Miten käsittelemme Hänen elämäänsä ja suuria tekojaan? Ovatko ne balanssissa sen kanssa, mitä Raamattu meille kertoo? Olemmeko totuudellisia silloin aina, kun puhumme Hänestä? Usein kuulee, että Hän kantoi meidän syntimme ja sairautemme ristille ja on jo siis kärsinyt kaikesta. Ovatko siis kaikki kristityt terveitä ja menestyviä? Eivät ole eikä Raamattukaan sellaista meille opeta. Eihän kenenkään pitäisi oppia käyttämään pyörätuolia tai muuta apuvälinettä. Kuitenkin tehdään teologiaa siitä, että sairaan elämässä täytyy olla joku vika, joka patoaa Jumalan suosion.

Miten sitten syntikäsitteelle on tapahtunut? Jollakin saattaa syntikuorma kasvaa niin suureksi, ettei Jeesus jaksaisi sitä kantaa on pakko kantaa itse. Eli epäusko vaivaa ja masentaa. Toisella armo kasvaa niin suureksi, ettei kerkiä millään tehdä syntiä niin paljoa, että siihen tulisi suurtakaan lovea. Jollekkin sana saattaa olla katoavaa kansanperinnettä. Ei ihme, että ihmiset olivat raskasmielisiä ja melankolisia, kun joutuivat syömään pettua. Itse keitetty pontikka saattoi olla huonoa tai ostetun raaka-aineissa oli käsittämättömiä aineita. Nythän meillä on kaikki toisin. Voimme syödä paakelssia vaikka joka päivä. Vinettoa on vaikka minkä väristä ja makuista. Jossain puheessa väitin, ettei tislettä kukaan nauti maun takia. Kuitenkin kohtasin vastaväitteen siinäkin asiassa.

Ovatko markkinavoimat vallanneet myös kristikunnan? Olemme ulkoistanee ja yhtiöittäneet, priorisoineet, säästäneet ja leikanneet, mutta optioita emme ole unohtaneet. Jeesus on meille melkein kuin maailmanpankki, joka omistaa ne pelastuksen sapluunat ja painaa niitä optioita jokaiselle miten paljon kukin haluaa. Miten mahtaisi käydä, jos Jumala luottaisikin meihin niin paljon, että antaisi Jobin koetukset elämäämme. Tulisimmeko elävänä siitä erämaasta? Olisi autuasta, jos voisimme Jobin kanssa sanoa: Vain korvakuulolta tunsin Sinut, mutta nyt olen nähnyt kasvosi! Vapahtajani!

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s