Kodissamme uusittiin keittiö. Olihan se jotain 70-luvun luksusta, joka nykyisin muistuttaa luolamiehen kolmenkiven patalaitosta. Valmistumisen yhteydessä meille ojennettiin käyttöohjeita nippu. Uunille ja keittotasolle oli omansa, jääkaapille omansa. Pakastimelle omansa jne. Suomalaiseen tapaan laitoimme nipun talteen kaikkia edes avaamatta. Keittotaso oli sen verran hieno hohtavana kermiikkana, että piti tarkistaa kattiloidemme kelpoisuus. Osa meni vaihtoon. Kun olen työssäni käsitellyt myös yksinkertaista elektroniikkaa, niin siellä syntyi aforismeja asiasta. Joku sanoi: Savun hälvettyä otetaan esille käyttöohje ja tarkistetaan kytkennät. Jopa niin, että joku totesi sähkölaitteiden toimivan savulla. Jos savu pääsee karkuun, laite ei toimi. Meillä on siis mahdollisuus käyttää asioita ohjekirjan mukaan tai laiminlyödä perehtyminen.

Armosta puhutaan paljon, mutta olemmeko selvillä sen käyttöohjeesta? Keisarivallan ajalta on liikkeellä ollut legenda keisarin vastauksesta armon anomukseen. Keisari vastasi seuraavilla sanoilla: Armoa ei Siperiaan!
Pilkku siis puuttui eikä se varmaankaan ole pilkun viilaamista, jos oletamme, että pilkku olisi pitänyt laittaa. Nyt voidaan spekuloida missä pilkun paikka olisi oikeassa kohdassa. Armoa, ei Siperiaan! Armoa ei, Siperiaan! Näin vastakkaiset ajatukset voivat syntyä vain pilkun paikkaa siirtelemällä!

Onko mahdollista, että uskovienkin keskuudessa olisi tälläistä hämmennystä miten armoa käytetään oikein ja onko siinä jotkin lainalaisuudet. Länsimaiset demokraatit ovat sen verran yksilöitä, että toisen ihmisen määritelmät eivät maistu. Jokaisella on ja tulee olla oikeus määritellä miten, missä ja milloin otan armon vastaan, jos satun sellaista tarvitsemaan. Tätä vastaan koittaa väittää vaimeasti ääni, joka haluaisi sitoa uskovia toisiinsa. Tarkoittaen, että olemme kuitenkin riippuvaisia yhteisöstä ja yhteydestä Jumalaan ja toisiin uskoviin. Sellainen on elävän ruumiin toimintaidea eikä Jumalan valtakunta eli Kristusruumis tee siinä poikkeusta. Me saamme kuulla hyvin useasti: Älkää tuomitko, ettei teitä tuomittaisi! Miten tämäkin olisi ymmärrettävä. Jumalan sanasta kerrotaan, että se on terävämpi kuin mikään kaksiteräinen miekka, joka erottelee eri asiat toisistaan. Jos sana koskettaa johonkin meissä, joka on tulelle talletettua, onko puhuja tuominnut ihmisen vai onko sanankuulossa omatunto muistuttanut. Kumpi pitäisi silloin vaimentaa ja kumpaa pitäisi uskoa, vai voidaanko kaikki ohittaa tuomitsemiskiellolla?

Tiitus 2: 9. Kehoita palvelijoita olemaan isännilleen kaikessa alamaisia, heille mieliksi, etteivät vastustele,
10. etteivät näpistele, vaan kaikin tavoin osoittavat vilpitöntä uskollisuutta, että he Jumalan, meidän vapahtajamme, opin kaikessa kaunistaisivat.
11. Sillä Jumalan armo on ilmestynyt pelastukseksi kaikille ihmisille
12. ja kasvattaa meitä, että me, hyljäten jumalattomuuden ja maailmalliset himot, eläisimme siveästi ja vanhurskaasti ja jumalisesti nykyisessä maailmanajassa,
13. odottaessamme autuaallisen toivon täyttymistä ja suuren Jumalan ja Vapahtajamme Kristuksen Jeesuksen kirkkauden ilmestymistä,
14. hänen, joka antoi itsensä meidän edestämme lunastaakseen meidät kaikesta laittomuudesta ja puhdistaakseen itselleen omaisuudeksi kansan, joka hyviä tekoja ahkeroitsee.

Olisiko tässä oikea ja terveellinen Jumalan armon käyttöohje, ettei armo tekisi meistä iloisia synnintekijöitä, koska tuomitseminen on kielletty ja armoa on kuin Saharassa hiekkaa! Armo on hankittu ristillä ja vieläkin Kristusruumis kärsii synnin vaikutuksista. Ovatko siis ihmeet merkki Pyhän Hengen läsnäolosta ja Jumalan hyväksynnästä? Eivät välttämättä, koska ne 72 tekivät ihmeitä Jeesuksen antamalla valtuudella jo ennen sovitusta.