Olen kuunnellut muutamia uskoontuokokemuksia todistuspuheenvuoroissa. Hyvin useasti tulee esillse, että uskoontulo merkitsee ihmisen elämän typistämistä ja kaiken hauskan loppumista! Toinen näkökulma on sitten sellainen, että elämän ei tarvitse muuttua mitenkään, koska kaikki on valmiiksi maksettu. Onko näissä jotain yhteistä? Nopealla silmäilyllä ei mitään yhtymäkohtaa. Kun tarkastelemme asiaa otsikon valossa, niin nimittäjä on yhteinen. Vanhan Aatamin reviirille mennään pahasti, jos aletaan puhua uskomisesta. Tottakai jokainen haluaa taivaan, jos sitä kerran tyrkytetään kaiken ”hyvän” lisäksi.