Siis eutanasia on hoidettava ja mennään vanhalla kaavalla. 50 000 nimeä muuttaa tämän maan statuksen pysyvästi. Tosin vanha sananlaskuhan kyllä sanoo: Vaikeneminen on myöntymisen merkki. Ovatko kaikki nekin, jotka eivät allekirjoita, laskettavissa kannattajiksi? Eräs lähetyssaarnaaja sanoi jossain kokouksessa: Uskova ei pelkää kuolemaa, mutta kuolemista voi peltätä, kun emme tiedä miten se tapahtuu. Minä olen nähnyt ihmisen kuolevan. Haluaisin lähteä samalla tavalla, jos se olisi mahdollista. Ihminen hyvin useasti vaipuu tiedottomuuteen ja hiljalleen hiipuu pois.

Voimme todeta, että kaikki on toisin nykyisin. Kun läheinen henkilö menehtyi syöpään saattohoidossa, niin siellä oli samat metodit, jotka olivat vallalla minun nuoruudessani. Saa syödä ja juoda niin kauan ja paljon mitä pystyy. Sen lisäksi on tietysti kivun lievittämiseen kehitetty tuo niin oiva kipupumppu. Minun nuoruudessani ihmiset keskimääri hoidettiin kotona ja lääkäri saattoi käydä katsomassa ja antoi kipuja lievittäviä lääkkeitä. Sairasta syötettiin ja juotettiin niin kauan, kun pystyi nielemään.

Tässä yhteydessä on tietysti mietittävä elämää, mitä se on ja mitä sille ja sillä voi tehdä. Onko elämä vain näytelmä, johon satunnaisgeneraattori antaa roolivihkon käteen: Lue tuosta ja toimi sen mukaan. Onko se sellainen nonstop systeemi, että siihen voi tulla ja siitä voi lähteä milloin haluaa. Aiemmin omalla päätöksellä poislähtevät saivat ikävän kohtelun ja jättivät huonon muiston.

Kerrompa kokemuksen eräästä maasta. Olin mukana eräällä hautausmaalla ja katselimme hautoja joissa oli tuttujakin nimiä. Yksi hauta oli aidan ulkopuolella. Kysyin mikä tarina tähän liittyy? Sain seuraavan selvityksen. Nuori mies oli tutustunut suomalaisiin ja ystävystynyt joidenkin kanssa niin, että hän sai kutsun vierailla heidän kodissaan. Suomalainen elämäntapa kaikkineen masensi hänet ja lopulta tuhosi hänen alullaan olevan elämänsä. Hän paikkansa oli siis siunatun maan ulkopuolella. Joku kouraisi sisimmässäni pahasti. Huokaus lähti rinnastani: Herra armahda meitä!

Minkälaiseen betoniin voidaan asiat betonoida, että ne kestäisivät edes kaksi vaalikautta paikallaan. Miten määritellään oma selväjärkisenä tehty eutanasia anomus niin, ettei sukulaisten ajatukset sekoonnu siihen. Nykyisin taitaa olla niin, että markkinavetoinen vanhustenhoito tekee selvää pienistä ja keskisuurista perinnöistä, ettei tarvitse perukirjaan montaa riviä. Ehkä omaiset eivät siksi halua olla päätöksenteossa mukana. Jokaiselle eutanasiaa haluavalle pitäisi kuitenkin tehdä yksi kysymys: Tiedätkö mihin olet menossa? Tämän kysymyksen kuuleminen on ihmisoikeus pohjimmiltaan!