Lasten makutottumuksia on mielenkiintoista seurata. Joku on kaikkiruokainen ja nauttii hyvällä halulla, kun lusikka tuo suuhun ravitsevaa ainetta eikä erottele hyviin ja huonoihin aineisiin. Joku taas määrittelee tarkasti mitä suuhunsa suostuu laittamaan. Saman lajin eri tavaramerkit voivat olla osa hyväksyttäviä ja osa hylättäviä. Mieltymykset saattavat vaihdella niin, että eilisen herkku muuttuukin inhokiksi muutamassa päivässä. Osa saattaa olla ympäristön vaikutusta. Kuulee jotain kehuttavan ja toista moitittavan, niin maku saattaa muuttua yleisen mielipiteen mukana. Joku ei hyväksy mitään uutta makua vaikka olisi mansikasta kyse.

Minä olen miettinyt nykyisen hengellisen ilmaston vaikutuksen alaisena omaa hengellistä makutottumustani. Luonnollisen ruoan suhteen olen päässyt ennakkoluuloista melko hyvin niin, että haluan maistella jotain uutta. Lapsuuden köyhälistökeittiö ei suonut laajaa makukirjoa. Läskisoosia, helmivelliä, leipäressua, ruispuuroa ja silakkaa eri muodoissa. Kanaa jossain vaiheessa, kun kanat vanhenivat ja ne syötiin lopulta. Muistan miten näitini kärvensi hellan avotulella kynityistä kanoista viimeiset untuvat pois ennen ruokalajiksi valmistamista.

Kun seuraa jotain hengellistä liikettä intensiivisesti viisikymmentävuotiaaksi, niin ehtii muodostua vankka maku oikeasta ja väärästä. Vanhoissa virsissä oli jonkin verran helvetin käryä ja oman itsen surkeuden kuvausta, vain mausteeksi iloa. Lisäksi veisattiin ilman säestystä erilaisin lahjoin varustetun edelläveisaajan johdattamana. Kaikki oli säntillistä sama kaava toimi aina ikäänkuin mitään vaihtelua Herramme ei sallisi. Nyt jo jokainen arvaa, ettei ole kyse kansankirkon vakiotoiminnasta. Sehän olikin outoa hommaa, kun harvoin osallistui jumalanpalveluksiin. Joutui miettimään, ettei voi mennä kovin etupuolelle, täytyy katsoa mallia toisilta milloin noustaan ja milloin istutaan.

Sitten tuli aika havahtua siihen, että hengellisiä harjoituksia on toisenlaisiakin ja uteliaisuus on sivistyksen merkki? Katselemaan vähän sinne ja tänne. Ensimmäinen mielenhajaannus tapahtui Vaasassa Kansanlähetyksen telttajuhlilla. Olin tottunut, että isommassa revohkassa klo 11.30 on aamiainen tarjolla. Klo 12.00 alkaa päiväseurat. Klo 15.00 kahvit ja 16.30 päivällinen ja 18.00 iltaseurat ja 20.30 nuortenilta lauantaisin. Vaasassa oli useita telttoja, joissa oli asioita menossa samaan aikaan joutui siis valitsemaan mihin haluan osallistua. Itse en kyennyt valitsemaan muuta kuin istuin pääteltassa kuin tatti aamusta iltaan vain syömässä kävin välillä.

Sitten tuli reissu Ryttylään. Siellä oli järkytys hyvin lähellä, kun ylistyksen aikana eräs julistaja kädet pystyssä ottaa pieniä tassahteluaskeleita ja jollakin tulee outoa kieltä ja hampaat kalisivat yhteen aina välillä. Koin olevani heikolla jäällä, koska en ymmärtänyt. Vieläkin löydän itseni oudoksumasta joitakin ilmenemismuotoja, vaikka niistä ajoista on jo runsas kaksikymmentä vuotta. Vieläkään en osaa ratkaista ylistystä koskeva haarukointi. Osa on sitä mieltä, että ylistys avaa taivaan. Osa sitä mieltä, että sillä pumpataan henkeä. Olen epävarma ja erityisesti silloin, kun sanoja en ymmärrä tai ylistäjä säveltää siinä samalla uusia sanoja joihin en voi yhtyä ehdes ajatuksissani. Edelleen olen karu sanan ihminen, joka odotan raitista ja Raamatullista opetusta aina, joskus tosin joudun pettymään.

Kun kristikuntaan on alkanut tulla kaikenlaista uutta ja outoa, mietin onko Paavali pantu lakkautuspalkalle? Onko kukaan lukenut Room 14 ja 15, joissa hän opastaa seurakunnan monimuotoisuudesta. Hän opettaa niin, että arkoja ja heikkoja ei saa painostaa avartumaan kaikelle uudelle, vaan pitäisi uudistusmielisten hillitä itseään ja kunnioittaa toisen arempaa omaatuntoa. Onko meidän kansankirkossamme kasvistensyöjälle tilaa, vai onko kaikkien syötävä lihaa hampaat veressä, koska muu ruoka ei ole sallittua?