Muistopuhe

Maailmassa pidetään puheita monista syistä. Eduskunnassakin puhutaan ensin paljon puheita. Jokainen puhuu kuin hänen asiansa olisi ainoa oikea ratkaisu. Kohta tulee toinen ja on päätynyt ihan erilaiseen ainoaan oikeaan ratkaisun. Miten pieni, keskisuuri tai suuri ihminen voi ratkaista asioita hylkäämällä kylmäverisesti juuri ihan läkähdyksiin asti puolustetun ratkaisumallin? En ymmärrä enkä ehkä siksi ole yhteiskunnallisesti aktiivinen, koska en pysty ottamaan vastuta puolen Suomen hyvinvoinnista. Saimme juuri pitkäaikaisimmaksi parlamentaarikoksi uuden idolin. Pysähdyin ihan miettimään, että miten se on mahdollista. Olla edustaja ja nähdä miten maa makaa yhä levottomammin ja levottomammin. Maa tarvitsisi varmasti moottorisängyn, joka muuttaisi asentoa ja kääntäisi kylkeä määrävälein. Mutta meillähän taitaa sellainen ollakkin. Me äänestämme muutaman vuoden välein ja ne #¤%&päät vaihtuvat ja moottorisänky pörrää samalla tavalla. Ehkä parhaiten pärjää, kun ei mittauta valtakunnallista kannatustaan liian laajasti ja muistaa kannustaa aina istuvaa puheenjohtajaa, vaikka vaihtuvuus olisi kuinka suurta.

Joskus ennen 50v oli ensimmäinen vuosi, jota juhlittiin. Silloin mies tuli miehen ikään ja puhuttiin saavutuksista miten oli päästy hyvään asemaan ja lattialle mahtui mattoja enemmän kuin monella muulla, jotka nuorempina kärvistelivät vuokrayksiössä. Nykyisin vuosia on alettu juhlia jo ainakin 30v alkaen, onhan se saavutus, että on selviytynyt niin vanhaksi ilman-veden-maan ja atmosfäärin säteilysaasteesta huolimatta, tai vain etsitään syitä juhlia täikamman kanssa. Täikampa oli laite, jolla sonsarit kaivettiin tukasta pois ja tapettiin yksitellen. Nykyisin kai ei enää elä täikampojen valmistamisella, kun vapaaehtoinen kaljuuntuminen on tullut suosituksi.

Sitten on yksi puhumisen muoto, johon voi kuka tahansa tutustua, jolla on sukulaisia esimerkiksi isä tai äiti. Se on muistopuhe, joka pidetään muistotilaisuudessa muistellen häntä, jota on saatettu. Minulla on tuoretta kokemusta, miten on helppoa sanoa: Mielelläni muistelen! Kun on muutama viikko aikaa miettiä niitä yhteisiä vuosikymmeniä itselleen rehellisenä, niin se helppous ja into alkaa muuttua muistojen painoksi. Muistot ovat nimittäin osin rakkaita, mutta myös raskaita. Kun koko elämä tai suurin osa siitä vietetty lähteneen kanssa tietoisuudessa, niin siinä on ehtinyt kertyä asioita, joista on helppoa puhua, mutta myös vaikeita, jotka rehellisyyden nimessä olisi muistettava. Ei ensinkään poismenneen virheet ole esillä, sillä kuoleman majesteetin pitäisi hoitaa se puoli, vaikka aiheet olisivat kuinka traumaattisia. Enemmän ainakin itse haluan muistaa myös sen puolen, että olen ollut lähtijälle myös kuorma eikä aina puhdas ilo. Kiitollisuus koskee siis niitä hyviä asioita, joita olen lähtijän taholta kokenut, mutta myös sen kuorman kantamisesta, joita olen lähteneelle aiheuttanut. En ole varma haluaako kukaan saattajista kuulla sitä kaikkea, mutta itsen kannalta sellainen inventaario on paikallaan julki tai salaa yksinäisyydessä. Kaikki hyvät sanat kannattaa sanoa kuuleville korville, hänelle jota ne koskevat.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s