Viime vuosituhannella vierailin eräässä kodissa. Kun isäntä johdatteli porukkaamme kotiinsa, niin emäntä ei ollut ehtinyt suorittaa kaikkia vieraskoreustoimia loppuun. Olohuoneen iso pöytä oli lasten askartelun jäljiltä vähän sanoisko röhnäinen, jotain oli leikelty ja ainakin lyijykynää terotettu. Reipas emäntä haki varastoistaan valkoisen pöytäliinan ja leväytti siihen päälle ja kas kaikki meni piiloon.

Suomen kielessä on vakiintuneita sanontoja, jotka eivät varmaan avaudu helposti vieraalle. Maton alle lakaisu on yksi, jonka vastakohta on kissa pöydälle. Kumpikin malli pitkälle vietynä johtaa lopulta katastrofiin. Jossain sanotaan: Emme vikoile! Mitä se on? Siinäkin on äärilaitansa? Oikea tarkoitus on, emme juorua emmekä panettele emmekä saata ketään pahaan huutoon. Meidän on uskovina puettava alastonta Jeesusta, kun sellaista huomaamme. Mutta toinen asia on sitten se, että kätkemme totuuden kuin ne röhnät valkean pöytäliinan alle.

Kun kaikenlaisia kissoja on nostettu pöydälle, onko katsottu, ettei ole tullut mukana leijonan tai tiikerin pentuja, jotka ovat niin suloisia, mutta täysikasvuisena saattavat syödä hoitajansa.