Jokaisella kansalla on paalunsa. Amerikan alkuperäisväestöllä olivat nämä toteemit. Ensin kaadetaan puu ja siitä veistetään, hiotaan ja maalataan korea luomus, jota aletaan sitten kunnioittaa ja kumartaa. Ruissalon kasvitieteellisessä puutarhassa on myös näitä kaiverruksia, tarkoitusta en tiedä, ehkä vain koristeita.

Suomessa ei ole sanallisesti samaa, vaikka Lapin alkuperäiskansalla on ollut omat juttunsa, joista on ristiriitaista tietoa. Ehkä kaikkea pyhänä pidettyä ei pidä antaakkaan julkisuuteen. Meille on kasvanut hallintohierarkiassa eräänlaisia toteemeja. Valtionpäämies ei ole toteemi, jota ei voisi arvostella tai sanoilla mitätöidä. Toteemit ovat muualla. Kun johonkin liitetään etuliite: Oikeus, niin asia saa ihan uuden ulottuvuuden. Oikeuskansleri, Oikeusasiamies, kuulostaako suorastaan pelottavalta. Oikeusasiamies on huomauttanut… on iso lööppi ja vakava asia.

Jos sitten katsotaan asiaa lähempää. Virathan täytetään ihan tavallisella valintamenettelyllä. Siis ihmiset ovat rakentaneet instituution ja löytäneet siihen kompromissiehdokkaan. Kun henkilö istuu korkeaselkäiseen tuoliinsa huoneessa, jonka ovenpielessä on liikennevalot ja kyltti oikeus sitä ja tätä, hän astuu kastiin, joka on kaiken yläpuolella. Hallintoalamaiset vavahtelevat, jos kirje tai s-posti tulee ja ei ole pelkkää kiitosta.

Toinen uudempi juttu on tämä valtuutettujen armeija. Ei siis ole kyse kunnanvaltuutetuista vaan ihan muusta. Lapsiasioista vastaava valtuutettu pätevöityy heti ylitse kansan tietäen mikä on parasta lapselle. Miten sattuukin näin, että kannanotot osuvat useasti romuttamaan suomalaista kristillistä perinnettä? Olemmeko nielleet hunajaisen myrkyn?