Vanhoilla hautausmailla on nähtävissä valurautaisia ristejä vainajien muistomerkkeinä. Ne on taidollisesti valettu niin, että kaikki tarpeellinen on luettavissa siitä ristin valujäljestä. Vankasta rakenteesta huolimatta huomasin käydessäni kotipitäjän hautausmaalla, että yksi risti oli mennyt jostain syystä poikki ja se irronnut yläosa nojasi siihen peruskiveen. Ihminen ei kuitenkaan kyennyt tekemään ikuista vaikka harras pyrkimys olikin.

Olemme oppineet sisäistämään rautaristille toisen merkityksen. Se oli erään armeijan korkein ansiomerkki, jonka saivat vain parhaista parhaat. Sen viehätys oli yksinkertaisuudessa. Monissa maissa ovat korkeimmat ansiomerkit koristellut kullalla, hopealla ja jalokivillä. Muistilokeroista nousee asioita ja tuo mieleeni miten jopparipojat tarjosivat Petroskoissa ostettavaksi muutamalla kymmenellä markalla sodan korkeinta ansiomerkkiä. Minua kuvotti ajatus, että vertaan vuodattaneiden sotilaiden jälkipolvi arvosti esi-isän uhrauksia niin vähän. Kehotin vakavasti viemään merkin sinne mihin se kuului.

Jostain nuoruusvuosilta nousee mieleen ehkä se oli elokuva miten rautaristi näytteli merkittävää osaa erään kansan vaiheissa. Siinä tarinassa kerrottiin laitoksista, johon koottiin määrätyt ulkoiset ominaisuudet omaavia nuoria naisia, jotka olivat edullisessa hedelmällisyysiässä ja voivat palvella valtakuntaa synnyttämällä lapsia. Isät valittiin rautaristin omaavista henkilöistä. Ajatuksena oli uusi urhea ja mallikelpoinen sukupolvi, joka rakentaa hyveellisesti ja urhoollisesti omaa valtakuntaa. Ilmeisesti ihmisen tarpeisiin kuuluu kaiken paranteleminen mitä tarvitaan ja mitä tuotetaan. Lakoavaa viljaa alettiin jalostaa niin, että korsi jää lyhyeksi ja vahvaksi, joka jaksaa kantaa täyteläisen tähkäpään.

Tiede antaa nyt laajat mahdollisuudet jopa lasten ominaisuuksien suhteen, mutta tuleeko maailma siten inhimillisemmäksi? Jalostuuko ihminen, vai olemmeko tiellä, jonka päämäärää emme tunne emmekä ehkä halua nähdä?