Näyttää siltä, että syvässä rauhantilassa pitäisi rauhassa laatia toimintasuunnitelmia ja tapoja poikkeusoloissa. Kun meillä on ollut normaalitilanne , niin jumalanpalvelukset eivät ehkä meillä kaikilla ole tuntuneet niin tärkeiltä, että joka tilaisuuteen pitäisi pyrkiä.  Sitten tulivat rajoitukset ja huomasimme, että se mikä ei ollut niin tärkeää tulikin tärkeäksi. Jumalansanan kuulo, virsien veisuu ja yhteiset rukoukset ja messut olisivatkin nyt mielessä, kun rajoitukset estävät.

Jos kirkon hallinto osaa vain rajoittaa, niin osa toimeksiannosta on hämärtynyt. Ihmisen sielun tarpeet eivät tyydyty sillä, että sanotaan: Rajoitukset eivät salli! Kirkkojärjestys ei salli! Kirkkolaki ei salli!  Herää kysymys: Mikä on oikeasti meidän Iso Kirjamme? Suomen Laki vai Raamattu?  Lain kirjain ei kuitenkaan ole ollut se este, joka on pysäyttänyt koko toiminnan vaan tulkinnat siitä.

Aikanaan Neuvostoliitossa nousi Inkerin kirkko tuhkasta rohkeitten Jumalaa pelkäävien henkilöiden toimesta. Olen katsonut ohjelmia, joita siinä vaiheessa Suomen Yle viljalti välitti, miten ne harvat papit tekivät työtään. Heillä oli ehtoollisvälineistä matkamalli aina mukanaan ja olivat valmiit ajamaan pitkähköjäkin matkoja palvellakseen sidottuja sisaria ja veljiä. Mummot veisasivat virsiä hauraalla äänellään, mutta Jumalan läsnäolon voi aavistaa helposti.

Jos meillä on ollut kuuden hengen mahdollisuus, niin miksi ei ole hyödynnetty sitä? Sanan lukeminen, tutkiminen ja rukouselämä toimii ihan hyvin niinkin pienessä piirissä, jos halua on! Kun sitten jokainen kuuluu myös johonkin toiseen soluun, niin syntyy tiivis verkosto. Messujahan voi viettää, kun porrastetaan sisääntulo ja kutsutaan alueittain  lähes kortteleittain niin ei ole tartunnanvaaraa, kun pidetään välit.

Jokaisella on harrastuksensa, mutta miksi esimerkiksi ravintolaelämä menee hengellisten asioitten ohi mennen tullen.  Vai onko kyse vain taisteluväsymyksestä? Jos seurakunnassa on vaikkapa seitsemän pappia ja pidetään 15-20 minuuttia kestäviä striimejä, niin vuoro ei osu kiusallisen usein. Mikä estää oikeasti harjoittamasta verkkoehtoollisia. Kaikki kuulevat ja näkevät saman mitä aina on messussa kuultu ja nähty. Pyhä henki voi vaikuttaa ja vaikuttaakin missä ja miten tahtoo.

Lopuksi on todettava, että Raamattu ei rajoita uskonharjoitusta. Kaikki mikä rajoittaa on ihmisten itsensä laatimia. Onko sitten niin, että ehtoollisen sakramentin vaikuttavuus on puitteissa eikä enää siinä Sanassa, jolla asiat toimitetaan. Kumpi on ratkaisevaa: Sekö minkä suussamme maistamme vai se mitä korvillamme kuulemme. Sinun edestäsi sinun puolestasi!