Jostain ponnahti silmilleni sanat: Kirkon työt, ei juuri tässä muodossa mutta tätä tarkoittaen. Nyt olisi hyvä käydä keskustelu siitä, minkälaiseen työhön ihminen itsensä antaa, kun ottaa vastaan pappisvihkimyksen. Kuka on hänen työnantajansa? Palkanmaksajan me kai tiedämme.

Minä olen tehnyt duunini Merivoimissa. Kun sinne aikanaan pyrin, en tiennyt kovin tarkkaan mitä se on. Palkanmaksajan tiesin ja senkin, ketä pitää totella. Pääosa oli ihmissuhdetyötä jota jokainen teki tavallaan, mutta sääntöjen puitteissa. Sotilas joutuu joskus myös toimimaan ihmishenkien kanssa, mutta Luoja on suonut rauha aikoja, joten se puoli ei korostunut. Mitä kaikkea sitten sodan oloissa ihminen pystyy tekemään, on hämmästyttävää miten kaukana ihmisyydestä monilla maailman kolkilla paljastuu. Joukkomurhia ja raiskauksia, koska sekin on ase vaikka en sitä ymmärrä. Poikkeusoloissa olen kieltäytynyt jonkin tehtävän suorittamisesta, josta olisi seurannut sotaoikeus, jos ei päälliköllä olisi ollut myötätuntoa.

Nyt siis olimme hetken kirkon työnkuvassa. Minkälaiseen kaitsentaan eli ohjaukseen ihminen sitoutuu antaessaan lupauksiaan? Voiko hän laittaa valtakirjansa kaappiin ja muodostaa itse itselleen työnkuvan tai toisaalta, voidaanko määrätä toimituksiin, jotka ovat omaatuntoa rasittavat. Voidaanko lainsäädännöllä poistaa omantunnon rooli ihmisen elämästä niin, että Jumala sitoutuu katsomaan läpi sormien asioita, jos ajattelemme omantunnon olevan Jumalan ääni ihmisessä.

Kysymykseni kuuluu: Onko kirkko vain tätä aikaa varten ja haluaa tehdä  siitä ihmiselle niin hyvää kuin mahdollista. Jatkokysymys kuuluu: Onko näillä kirkolliskokouksen pohdinnoilla ikuisuusnäkökulma, eli kuuluuko kirkon toimintakenttään vieläkin ihmisen pelastus?