Joskus on sutkautettu sanonta: Sodassa ja rakkaudessa on kaikki luvallista! Nyt en ole ihan varma, oliko sanamuoto juuri tuo. Ei kai niitä oikeasti voi verrata. Rakkaudessa on partnerin mielellä valtava vaikutus, ehkä nykyisin niin suuri, ettei uskaltaisi aloittaakaan. Onneksi on asiat hoidettu vanhanliiton aikana, jolloin sanottiin: Vie sinä minä vikisen!

Olen sen verran vanha ukkeli, että muistan Vietnamin sodan, Kuuban kriisin ynnä muita juttuja. Kuvaitin, Irakin, Afganistanin, Tsetsenian, vuoristo Garabahin, Ossetian ja voi olla muitakin. Kaikilla näillä on yksi yhteinen nimittäjä: Hyökkääjä/miehittäjä on joutunut poistumaan ja aina on jättänyt myös kaaoksen jälkeensä.

Miksi näin? Hommat on tehty väärien tietojen perusteella, vakoilu tyrinyt. Ei otettu jenkkejä ja muita liittolaisia kukkapuskin vastaan Irakissa! Näyttää siltä, että ulkoapäin voidaan hallintoa joko vähätellä tai kehua, mutta totuus ei ole kummassakaan. Irakin sodassa minua alkoi hirvittää tilanne, kun 400 kilometriä pitkä kolonna suuntasi pohjoiseen. Vastaanottajilla oli ei kukkaset vaan kalasnikovit käsissään, mutta ilmeisesti sisu niiden käyttämiseen puuttui. Ei tullut raatteentietä siitä vaikka ainekset olivat tarjottimella.

Miksi sitten alivoima pärjää? Miksi Suomi pärjäsi talvisodassa? Jossain on ollut iskulause: Voitto tai kuolema! Siinä ovat hyökkäyksen kohteen vaihtoehdot. Maa, johon hyökätään taistelee olemassaolostaan ja se on paljon motivoivampi voima kuin korkeatkaan kunniamerkit, jotka saadaan pahanteosta naapurissa. Vaihtoehdot määräävät moraalin taistelussa. Hyökkääjän joukot eivät koskaan menetä niin omaatuntoaan, ettei tiedä olevansa huonolla asialla. Tämä tieto on ollut kaikkien käytettävissä, mutta sen myöntämiseen ei pokka riitä. Jos tuntisi ja tunnustaisi olevansa väärällä asialla, niin ainoa vaihtoehto olisi vetäytyä ja tarjota/pyytää rauhaa! Maailman humaanin kehityksen huippu on karannut käsistämme! Huippu, jonka piti poistaa sodat ja toisi takaisin käräjäkivet, jossa ympyrän muodossa voidaan asioita ratkoa.